"Läski, laiha, lyhyt, pitkä, paksu, ohut, kuiva, rasvainen, mutta enimmäkseen ihan vain ruma"

Hei, ja tervetuloa ns. juoksublogiini. Koska olen kunniakkaasti jo pitkän aikaa vältellyt sitä itse oikeaa aihetta, niin harhaudutaan vielä kauemmas liikunnasta! Tästä tulee ihan vissisti satamiljoonaa riviä pitkä postaus, joten aivan lopussa on näppärä TL;DR-osio.

Mainitsin ohimennen Oivalluksia-haasteessa, etten ole pitkiin aikoihin ollut oikein tyytyväinen ulkonäkööni. Kun sen kerran silleen julkisesti tunnustin, niin vihdoin oikein kunnolla mietin, että mistä tässä nyt oikein oikeiden aikuisten oikeasti on kyse. Minkä näköinen pitäisi olla, että olisin tyytyväinen itseeni? Miksi en kestä sitä diipadaapaa, että hei kaikkien pitäisi vain olla tyytyväisiä siihen mitä on, koska se oma pottunokka tai toispuoleiset silmät tai hörökorvat voi muista olla justiiinsa se ihana persoonallinen piirre, jota sun kuuluisi rakastaa? Kuinka paljon kyse on vain siitä, että hengailen upeiden ihmisten kanssa yhdistettynä siihen kliseiseen ja rasittavaan nillitykseen, että media sitä ja media tätä ja ulkonäköpaineet? Miksi mulle ei riitä se "hyvässä kunnossa", vaan siihen päälle pitäisi vielä näyttää siltä?

Omassa ulkonäössähän kaikkein tylsintä on se, että jos ei halua veitsen alle, sen kanssa pitäisi elää koko elämänsä. Joten ikiaikaisesti naamassa tulee olemaan se asia, joka itseä riivaa. Tietysti tästä asiasta on tullut jonkinlaista keskustelupohjaista mututuntua, joten kehtaan väittää, että kun pääsee yhdestä pakkomielteestä ohi, keksii itselleen seuraavan. Ainoa kohta kropassa, josta en ole joskus saanut hirveää obsessiota aikaan, on kulmakarvat. Ne pysyy ainakin kohtuullisena jos jaksan välillä nyppäistä vähän sitä ympäristöä. Sopii sitten miettiä kuinka monta kohtaa ihmisen kropassa ja naamassa on, joista voi saada yksityiskohtapakkomielteen. Olen ollut aina aika kauneusleikkausmyönteinen, ja ihmetellyt miksi se herättää ihmisissä niin kamalasti närää: tai siis mun mielestä ihmisen pitää saada leikellä itseään, jos tuntuu ettei oma geeniperimä ole siunannut tarpeeksi ja ihan jokin yksittäinen asia tekee oman olon sietämättömäksi.

Jos nyt kuitenkin unohtaa ne ohuet huulet ja pienet siansilmät ja muut ihan omassa päässä keksityt ongelmat, ja keskittyy vain siihen kroppaan, koska mulla olis siitä jotain ihan oikeasti lohdullista sanottavaa. Oon ollut tyytyväisin omaan kroppaani joskus pentuna lukiossa, kun olin aika laihassa (ja syömättömässä) kunnossa. Makustelin sitä asiaa ja tajusin, että niin tylsämielistä kuin se onkin, se itsetyytyväisyys tuli siitä, että silloin kuuluikin olla vain laiha. Olin saavuttanut laihuuteni kontrolloimalla syömisiäni hullulla tarkkuudella, ja se toi itselleni ihanan itsetyytyväisyyden: näytin siltä, kuin naisen kuuluukin.

Tämä on lohdullista siksi, että vielä pari vuotta sitten se trendi oli niin laihat jalat, että niiden väliin jäi rako. Nyt se on fitness. Seuraavaksi pitää varmaan olla massiiviset reisilihakset ja ei ollenkaan takapuolta, tai jotain vastaavaa. Pointtina kuitenkin se, että mulla ei ollut mitään tsänssejä saavuttaa sitä reisivälirakoa, ja jos mä jotenkin kampeaisin itseni sellaiseksi täydelliseksi salibeibeksi, siihen mennessä trendi on varmasti ehtinyt siirtyä jo johonkin muuhun ja näytän jälleen omasta mielestäni kroteskilta. Vaikka kliseet on niin läst siisön ja tylsiä, niin kyllä mulla vaikuttaa se, minkälaista kuvamaailmaa mä näen, ja en enää pysty olemaan tyytyväinen ihan vain perus-Mariaan, joka on tosi tavallinen mutta ei samanlainen kuin ne kuvien naiset. "Naisten kuuluu näyttää tältä, miksi mä en näytä tältä?"

Tämän postauksen kyljessä olen viime päivinä ahdistunut jostain yhtäkkiä ilmestyneestä hip dipistäni. Niin kauan kuin annan jonkin ulkopuolisen sanoa itselleni mikä on kaunista ja miltä mun pitäis näyttää, tulen ahdistumaan koska en vain koskaan täytä sitä sen hetkistä trendiä, ellei se satu olemaan just se mitä itse olen. Koska hulluutta on toistaa samaa virhettä jatkuvasti, voin ihan hyvin nyt ns. antaa periksi ja lakata kritisoimasta navanympärystäni niin ankarasti.

Mulla muuten lähti silloin aikoinaan käsistä se laihana pysyttely. Vaikka olin jo hoikassa kunnossa ja mun syömiset oli ihan minimaalisia, päätin kokeilun nimissä pudottaa vielä pari kiloa. Se riemu päättyi siihen, että märisin keittiön pöydän ääressä äidille, että en pysty enää syömään mitään. Ravasin kaapeilla ja jääkaapilla, eikä siellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa, vaikka kaappi oli täynnä ruokaa. Silmissä musteni, mutta porkkanassa oli liikaa kaloreja, enkä uskaltanut pureksia purkkaa, kun siinäkin oli kaloreja. Mun paraneminen lähti siitä, kun siinä ruokapöydän äärellä söin kaksi ruokalusikallista äitin tekemää puuroa (ei hilloa, ei voita, tietenkään) ennen kuin tuli paha olo. Tajusin ettei mun touhussa ollut enää mitään järkeä. Jos sulla on tyhjän-täyden-kaapin syndroomaa ja pakonomaista, itseäsyyllistävää liikkumista, etsi apua.

TL;DR: En tule koskaan olemaan tyytyväinen ulkonäkööni jos vertailen sitä mainosmateriaaliin, joten voin lakata ahdistumasta siitä.

Niin joo, siitä juoksemisestakin voisi joskus puhua

Luin läpi mun vanhoja blogauksia ja tuli mieleen pari asiaa: tää ei oikeastaan ole juoksublogi, ja sillon kun se on, se on just semmosta teknistä diipadaapaa, jota oon aina lukenut hampaat irvessä. Mulle juoksublogien lukeminen on jotenkin semmonen... no siis tämä pätee ihan kaikissa lajeissa. Koen vastenmieliseksi sen, miten iloisesta, elävästä ja fyysisestä kokemuksesta tehdään staattinen nollien ja ykkösten tekninen jono, näin niin kuin kärjistäen. Mulle on raskasta lukea muiden ihmisten vuodatuksia, mulle on raskasta lukea tiettyjä avainsanoja, kuten treeni, edistyminen, vauhti, kisa.

Mulle juoksu on parhaimmillaan jotain, mikä tapahtuu pään sisällä, ja silloin siitä saa kaikkein suurimman tyydytyksen. Edistyminen ja vauhti ja kisat ja muut, ne on niitä asioita, jotka paineistaa ja aiheuttaa ahdistusta ja itsekuritusta. En osaa relata näiden asioiden kanssa silleen, että jos tänään nyt oli paska lenkki niin ensi kerralla onkin jo kivempaa. Mulle se tarkoittaa että kokonaisuutta ei ole saavutettu, eli olen epäonnistunut. Tajuan, että pitäis vaan antaa olla, unohtaa ja jatkaa, mutta siihen en kykene. Ehkä mussa on semmosta nykyihmisen hetinytkaikki-asennetta, joka pitäisi saada nitistettyä, ennen kuin tämä laji tulee taas kivaksi itselle? 

Ei, tää lähti nyt taas sivuraiteille. Tämä harrastaminen on aika monimutkaista, kun en koskaan pysy itse aiheessa! Mun pointti oli, että kukaan ei voi blogissa oikeasti kertoa kenellekään, miltä se juokseminen tuntuu ja minkälainen ihana olo siitä tulee. Se pitää kokea itse, joten kengät jalkaan ja pihalle siitä. (Sivupointtina oli kai sitten, että pitäisi olla itselleen kamalan armelias, mutta hei, kuka pystyy aina olemaan vain tyytyväinen?) 

#Oivalluksiahaaste

Luontoloinen pisti haastaen ja täten virallistan, että minunkin postauksissa voi joskus olla kuvia!

Oivalluksia-haaste eli #oivalluksiahaaste Poimi puhelimesi kätköistä 10 (tai itsellesi sopiva määrä) kuvaa, jotka spontaanisti herättävät ajatuksia. Pikku oivalluksia tai muuta jakamisen arvoista. Kuvien laadulla ei nyt ole väliä vaan sillä, mitä niistä haluat kertoa. Lyhyesti - lause tai kaksi/kuva riittää, varsinkin jos kuvia on paljon. Voihan niistä kiinnostavammista tehdä vaikka omat postauksensa.

1. Vaellus

Tämä kuva on mun siltä reissulta, jota tituleeraan aina ihka ekaksi vaellukseksi. Siitä se alkoi. 

2. Kissat 

Täs on meidän pötikkä pullervo Pingu. Puhelimeen on isketty aikoinaan 16 gigan muistikortti, josta ~puolet on kissakuvia. En koskaan julkaise niitä missään, koska kyse on mun kateista eikä ketään muuta kiinnosta mun elikot, ja ihan rehellisesti, pelkään vähän että joku hoksaa mun olevan crazy catlady.

3. Kuntokisa

Meillon töissä tämmönen kisa. Tärkeintä on voittaa mahdollisimman paljon? 

4. Selfiet ja terve itsetunto? 

Jos 16 gigasta puolet menee kissoille, selfiet vie sen toisen puolikkaan. En koskaan julkaise näitäkään missään, koska Kunnian Mies ei selfieitä jakele. Oikea syy on, etten ole ollut tyytyväinen omaan ulkonäkööni pitkään aikaan. Aina on kummallinen naama tai liian lihava. Mulla on aina ollut tosi ristiriitaisia fiiliksiä tästä asiasta: en oikein jaksa mitään hymistelyjuttuja siitä, että pitäisi vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, koska maailmankaikkeuden fakta on, että 1. me kaikki halutaan hyväksyntää ja 2. ensimmäinen asia, jonka ihmiset susta saa irti on ulkonäkö, ja sen perusteella susta tehdään johtopäätöksiä. Toisaalta, aina kun katsoo vanhoja kuvia, miettii että voi kun olisi osannut nuorempana arvostaa itseään, koska eihän niissä kuvissa nyt näytä ollenkaan siltä mitä päänsä sisällä kuvitteli. Hei, ehkä mä teen tästä joskus oman postauksensa. Apua, tästä kuvasta olis muuten juoksujuttukin, tylsällä talvilenkillähän se on otettu! 

5. Eka yksinvaellus 

Tartteeks tätä oikeasti edes selittää. 

6. Helppo oleminen rakkaiden ihmisten kanssa 

"Sun kaverikuvassas on vain ruokaa."
Mun kavereilla on ollut tapana, että keittiössä puuhataan yhdessä. Se tuntuu luonnolliselta ja kivalta. Se antaa yhteisen hetkellisen päämäärän ja sitoo sitä kautta yhteen. Kaverit: on vaikea kuvailla, mikä se syvä tunne on kun on ystävien ympäröimä, mut mä tiedän (toivon?), että kaikki tietää sen.  

PS. En laita vahinkoa kiertämään. ;) 

"No miksi sää teet sitä jos sää vihaat sitä niin kamalasti?"

Mä valitan paljon juoksemisesta. Ihan siis oikeasti paljon. Otsikon kysymys on validi, ja mun on pitänyt kertoa, että miksi mää juoksen. Warning, kliseitä edessä!

Pään sisällä: 

1. Liikunta vapauttaa. Uskon että se on kaikille liikkuville sellainen ylikansallinen kokemus. 
2. Mikään ei ole niin ihanaa kuin kadottaa itsensä lenkille, ja yhtäkkiä herätä, että ai vitsit, mieletön olo ja kilometrejä on takana jo noin paljon ja voi ei, olen kohta perillä ja tämä kiva loppuu, mutta toisaalta kohta pääsee suihkuun. 
3. Koskaan ei ole valmis. Aina löytyy jotain uutta koettavaa. 
4. Juoksu on mulle parasta aikaa prosessoida kaikki: hyvät ja huonot, kulta ja paska. 

Pään ulkona: 

1. Kestävyys lisii kilometrien ja ajan mukana kuin huomaamatta. 

Niin että ihan silleen kokonaisuutena, kaikesta kitinästä huolimatta, juokseminen antaa jotain sellaista, mitä en saa muusta. Mun pitäis vain aina jaksaa pitää pääni, että teen tätä ihan vain silleen itselleni, eikä kenenkään muun edistymisellä ole mitään merkitystä. 

Ylimenokausi

Takomorunnersin porukka on tällä viikolla ilmeisesti kertonut omista "ylimenokauden" harrasteistaan, joten liityn joukkoon. Mulla tämä menee aina vähän silleen väärin päin, ja olenkin haistellut tätä syksyistä ilmaa, että jaha, jaha, juoksuhalut alkaa varmaan kohta taas palautua. Taisin mainita ylipitkässä vaellusstoorissani jossain, että mulle kuumuus on tosi vastenmielistä: kesällä en siis tahdo jaksaa juosta, koska olo on jatkuvasti heikko ja pää tuntuu kummalliselta. Sen sijaan mulla perinteisesti menee harjoitukset talven aikana aivan loistavasti. Ehkä iltojen pimeyskin sopii mun aivoille juoksussa, ei tarvitse keskittyä kamalasti ympäristöön ja voi vain upota omiin ajatuksiinsa ja jättää kilometrejä taakseen. Ylipäätään mulla ei ole kamalasti yleensä erilaisia suunnitelmia talvikaudelle: jatkan saleilua, alan juosta, en pyöräile, lisään hiihdon jos tulee lumia sen verran. Jos tänä talvena tulee lunta, kasaan meidän takapihan kiipeilytelineen luo varmaan liukumäen!

Deal? Deal.

Joskus on silleen hyvä vaan blaablaablaattaa joku asia jonkun kanssa kasvokkain, joten alistin kaverini saunan verran pohdiskelulle näistä treenipässeilyistä. Tässä olis nyt sitten sen aivoriihen tulos:
Mitäs jos... Koska ennen pitkää se treeniahdistus ja "miks mä en oo yhtä nopea ja voimakas kuin naapurin Minna-Erkki/mun superidoli/Usain Bolt", niin mitäs jos vain hyväksyisi sen, ja aina kun se iskee, niin tekisi vain jotain kivaa, kunnes taas jaksaa tehdä suunnitelmallisesti?

Tämä piti nyt kirjoittaa ylös, että sitten kun unohdan sen, voin miettiä että hei, mulla oli se joku blogaus näistä treeniangstaamisista, mitäs siinä oikein sanottiinkaan, ja sitten miettiä että ööh, Mennyt-Marialla ei selkeästikään ollut niinku #tavoitteita. Mutta justiinsa nytten tämä tuntuu kyllä suurimmalta viisaudelta, jota olen liikunnassa saavuttanut.

Motivaatio

Mulla on taas aloittelevalle juoksijalle yksi vihje:

jos sussa on yhtään suoriutumisentarvetta, älä lue juoksublogeja, tai juoksufoorumeja, ja treeniohjelmiakin kannattaa vain silmätä silleen sinne päin. 

Ei, odota, älä lopeta lukemista vielä! Mulla on ihan oikea pointti tässä!

Juoksun aloittaessani tein sen virheen, että luin netistä mitä vauhteja muut vasta-alkajat juoksivat. Löysin peruskunnoltaan paremmalta pohjalta aloittaneiden, todennäköisesti itseäni hiukan urheilullisempien ja pitkäsäärisempien ihmisten kuvailuja omista vauhdeistaan, ja se oli lannistavaa. Vaikka se alkuun ylläpiti kovaa päätäni (hidastaminen on periksiantamista), ennen pitkää se söi motivaation.

Tästä näppärällä aasinsillalla pääsen siihen oikeaan asiaan, mistä olen halunnut kysyä: Mikä pitää ihmisen motivoituneena. Vaihtoehtoisesti: mikä ylläpitää sitä s#¤%&n kovaa päätä, jolla mennään - vaikkei kiinnosta - niin kauan että alkaa kiinnostaa.

Aloin juosta alunperin kunnon vuoksi. Salainen toive oli, että samalla pudottaisin hiukan painoa (haaha, paino nousi aika lailla ekan vuoden aikana 5 kg). Eka 10 km lenkki jännitti, ja kun se meni kivuitta, tiesin että 11 menee helposti, 12 menee helposti, 15, 17, 19, 21... Kun ensimmäiset oravanpyörän stressinappulat alkoivat painua pohjaan, tajusin, että tämä tunnista kahteen tuntia, jonka omistan lenkeille, on tärkeää minä-aikaa, jolloin kukaan tai mikään ei pääse häiritsemään.

Se piti minut motivoituneena oman aikansa. Kunto kohosi, jaksoin pidempään, ylitin näkymättömiä seiniä, joita olin itselleni asettanut. Sain omaa häiriötöntä aikaa, jolloin tehtävä oli selkeä: juokse X kilometriä. Motivaattorit vaihtelevat ajan myötä, mutta kaikkein parhaan fiiliksen antaa itsensä ylittäminen. Koska itsensä ylittäminen kuitenkin tapahtuu yleensä jossain erikoisemmassa tilanteessa, päivittäistä motivaatiota on pakko hakea jostain muusta, ja juuri nyt se on ollut itselleni todella vaikeaa. En tiedä kumpi väite on oikeampi, että elän hektisesti vai että elän hetkessä, mutta pointti on kuitenkin se, että mun on todella vaikea kaivaa motivaatiota siitä, että X kuukauden päästä pitää juosta joku määrä kilometrejä tai olla vahva. Sen sijaan mietin, mitä voin tehdä tällä viikolla kuntoni ylläpitämiseksi tai edistämiseksi, ja vaikka se ei sovi mitenkään yhteen tavoitteellisen liikunnan kanssa, se on tällä hetkellä ainoa motivaattorini. Tällä hetkellä kaikenlainen viikkoa pidempi suunnitelmallisuus tappaa kaiken intohimon liikuntaan. Pyrin tekemään hauskoja asioita, ja jos tuntuu ettei ole mitään hauskaa tehtävissä, teen sitä, mikä on kaikkein helpoin toteuttaa (usein se on salitreeni). Kilpailu muiden kanssa ei ole millään tavalla kannustavaa itselleni, ja viime aikoina en ole jaksanut kilpailla edes itseni kanssa.

Auttakaa siskoa mäessä, kertokaa minulle mistä sitä motivaatiota oikein kaivetaan, jos tuntuu, että liikunnan hauskuus on jäämässä taakse.

Salamajärvi Trainrun 2016

Tiättäkö mitä, jotain on tapahtunut!

Osallistuin muutama hassu tunti sitten TakomoRunnersin kustantamana Salamajärvi Trail Runille. No, se ei ole se "Eikä, ihanx totta?!". Katselin vielä pari kuukautta sitten häämöttävää päivämäärää kalenteristani sillä mielellä, että eih, en mitenkään ehdi treenata, pitäisköhän vaihtaa lyhyemmälle matkalle. Stressikäyrä käväisi katossa ja sitten se tapahtui: Tajusin, että mitäs ihmettä, eihän mun tartte mennä sitä lujaa, tai todistaa kellekään yhtään mitään, ja pääsen kyllä maaliin kun annetaan aikaa. 18 km meni siis silleen mukavasti. Stressi asettui kohdilleen, olin zen ja sanoin juoksutoveristolleni, että menkää vain, mulla on paljon musiikkia, kyllä mä pärjään.

Okei. Sitten itse asiaan: tykkäsin. Ihmettelin etukäteen, että oudon vähän on mitään infoa saatavilla koko juoksutapahtumasta, kotisivuiltakin piti lähtöaikaa kaivella hetken verta ennen kuin sen löysin. Normaalisti noista tapahtumista tulee vielä samalla viikolla ainakin yksi ohjesähköposti, mutta sellaista ei traililta tullut. Ilmeisesti olin kuitenkin vain idiootti ja pysytellyt vahingossa somepimennossa, ja Facebookissa tietoutta olisi ollut enemmän. Itse tapahtumapaikalla oli juuri sopivasti porukkaa. 58 km juoksijat oli lähetetty matkaan jo aikaisemmin ja meitä lyhyemmän matkan sankareita oli ehkä parikymmentä. Palvelut pelasi, väkeä oli sopivasti, hyödyllistä ostettavaa oli tuotu paikalle, parkkeerauskin toimi. Ihana tapahtuma ja kannustan kyllä muitakin mukaan! (Muttei liikaa, että on ens kerrallakin kiva lähteä sopivan pienessä porukassa.)



Yksi negatiivinen juttu olisi kyllä vielä sanottavana, ja se ei ole järjestäjille, !#%/$¤. Tämän raskaan v-käyräpiikin sai aikaan yksi ainoa muovimuki, joten itseäkin hiukan huvittaa miten vakavalle linjalle ajaudun. Mulle on kuitenkin nyt jäänyt viime aikoina semmonen haisu, että osa meistä poluilla laukkovista kansalaisista ei välitä mihin omat roskat päätyvät. Jos sulla on aikaa pysähtyä ottamaan se järjestäjän tarjoama muovimuki, sulla on myös aikaa pysähtyä laittamaan se roskikseen. Jos ei ole, osta isompi tai useampi vesipullo, äläkä kajoa muovimukeihin. Tässä ei ole mitään muttia tai mökömököjä, luontoon ei vaan (tahallaan) jätetä roskia. Piste. Se on eri asia jos se tipahtaa sinne huomaamatta. Sama pätee muuten niihin geelien paketteihin: jos sulla on tasku, johon se mahtu täytenä, sulla on varmasti tasku, johon se mahtuu tyhjänä. GRRRR.

Disclaimer: Koska minä olen änkyrä ja vaikea ja jäkäjäkä, niin minä en missään tapauksessa halua antaa kellekään sitä mielikuvaa, että juokseminen -vaatii- juoksutapahtumiin osallistumista tai hissss, suorittamista. Tietysti se on aina ihan hyvä motivaattori, jos puolen vuoden päästä pitää vetää oma kilometriennätys, mutta se ei missään tapauksessa ole pakollista.

Hetta-Pallas, ihan liian pitkä reissukuvaus

Too long; won't read: Kävin vaeltamassa yksin ekaa kertaa eläissäni. Tämän reissun perusteella uskon meneväni vielä uudestaan yksin. Mene ja koe Hetta-Pallas, se on kiva väli, ja kuulemani mukaan komea.

Ja kaikki, minkä vie luontoon, tuo myös pois. Paitsi ruoan. Ruoka pitää syödä kaikki, tai jakaa vastaantulijoille.

Ihan liian pitkä kertomus reissustani:

En ole mikään kamala eräjorma ja vaellusjeesus, jonka huokoset tihkuvat kokemusta ja viisautta, mutta mulle iskee aina joskus marraskuun tienoilla tarve lähteä yksin vaeltamaan. Koskaan aikaisemmin en ole lähtenyt, aina on ollut jotain (teko)syytä miksi en ole sitten kuitenkaan matkalle lähtenyt. Nyt kun mulla on ollut näitä itsenikohtaamisen hetkiä, ja sain sen ylimääräisen lomaviikonkin, päätin ajan tulleen. Sooloilun tuoma itsevarmuus tulisi tarpeeseen. Ekakertalaisuuden vuoksi päätin lähteä yksin reissuun sellaiselle reitille, että voi olla varma että a) en vissisti ole niin yksin, ettenkö saisi apua jos jotain sattuu, ja b) en onnistu eksymään kuin yrittämällä. No, Hetta-Pallas tähän aikaan täytti nuo kriteerit kyllä täydellisesti. Reitti on niin hyvin poljettu paljaaksi, että sen näkee paksussa sumussakin. Mulla on tapana laskea, kuinka paljon ihmisiä kohtaan vaelluksella, ja yleensä viikon vaelluksella lukumäärä jää jonnekin 10-14 tienoille. Nyt näin kolmessa päivässä 20 + n. 25 hengen riparijoukkue, jonka ohitin kamalasti juttelematta.

Retki itsessään oli hyvä ja täytti tarkoituksensa. Nyt tiedän, että osaan ja uskallan ja pärjään ihan varmasti. Oli vapautta toteuttaa ja säätää silleen kuin itse haluaa, eikä tarvitse miettiä häiritsenkö nyt muita ihmisiä vai en. Itselleni teltta ei ole koskaan ollut mikään erityinen juttu, mutta nyt osaan  todella arvostaa kangasseinien antamaa tilaa - minun tilani. Teltassa saan pyöriä ja pierrä ilman ajatustakaan muiden mukavuudesta, eikä tarvitse miettiä valvotanko muita tai herätänkö heidät aikaisessa omilla aamutoimilla. Tuvassa en taida outojen ihmisten kanssa enää nukkua kuin talvisin. Olen kykenemätön sanoin välittämään sen tyynen tyytyväisen tunteen, kun saa aivan yksin päättää miten pitkään nukkuu ja mihin tahtiin missäkin maastossa mennään tänään, just tällä hetkellä. Ehkä kykenen hieman avaamaan kertomalla speksejä päivistä:

1. Päivä, 18:00-22:00, 15 km.

Hetasta tullaan venekyydillä polun alkuun. Seisoin siellä 18:00 rannalla pariskunnan kanssa ja tarjouduin ottamaan heistä kuvan vielä ennen kuin lähtisin talsimaan. Selässäni oli hieman ylimitoitettu 20,3kg rinkka ja päällä tihkulta suojaava kuoritakki (haaha, niinhän minä luulin, takki alkoi päästää läpi ennen kuin ehdin ekalle tuvalle 7km päähän). Tulin tuvalle 19:40, ja alkumatkan helppo maasto oli tuudittanut minut valheelliseen turvallisuuden tunteeseen - ihan nätisti menisi seuraavat 8km kakkostuvalle, jos sinne päättäisin mennä. Hyvä homma, että tarkistin kart... ah, en tarkistanut karttaa. Pidin taukoa ja makustelin mitä tekisin. Tuvalle alkoi tulla kulkijoita ja pariskunta, joka oli lähtenyt kanssani, saapui sinne myös. Tiesin, että perässä oli vielä ainakin yksi veneellinen tulossa potentiaalisesti isomman porukan kera, joten vaikka minulla oli teltta matkassa, päätin jatkaa matkaa. 

Kello oli ehkä 20. Maasto alkoi nousta hiukan ja irvistin - vihaan nousuja. Olin kysynyt Luontoloiselta aiheesta ja tiesin, että niitä olisi, muttei se helpottanut asian käsittelyä. Alueella oli ollut pari päivää hurjia ukkosia, ja olin noussut niin korkealle, että minut ympäröi synkkä musta pilvi. Koska olin noussut aamukuudelta, ja aloin olla jo väsynyt, mielikuvitukseni keksi iholleni pieniä sähköpurkauksia ja mietin joutuisinko laittamaan teltan pystyyn luvattomille teille mahdollisimman matalaan kohtaan. En nähnyt kuin ehkä 50 metrin päähän, joten en tiennyt missä kohti olin.
Maasto alkoi laskea ja yhtäkkiä sumusta pilkisti creepyt tuvan rauniot. Ohitin ne suosiolla, ajatus yksin raunioiden vieressä ekana yönä ei viehättänyt ollenkaan, ja tajusin, että en mä nyt potentiaaliseen ukkospilveen muutenkaan voi jäädä teltan kanssa. En kuitenkaan ehtinyt kovin pitkälle kun erotin sumusta järven ja päätin tarkistaa karttani noiden kolmen maamerkin avulla. Pyhäjärvi. En ollut vielä ihan puolivälissä seuraavalle tuvalle, kello oli jo 21:15, mutta enää olisi jäljellä yksi loivempi nousu ja sen jälkeen vain nelisen kilometriä laskua. Sehän menisi näppärästi. Viimeinen nousu ei tuntunut ollenkaan niin pahalta, ja tiesin loppumatkan menevän hujauksessa. 

En kuitenkaan tajunnut, että maaston katoaminen näkyvistä aiheuttaisi sen, etten osaisi ollenkaan arvioida matkaa. Aloin olla epätoivoinen kun polku vain jatkui ja jatkui, kunnes tajusin että mikäs tässä muka on hätänä: vaikka oli sumuista, ei ollut ollenkaan pimeää, polku oli niin selkeä ettei siltä eksyisi mitenkään, sumusta pilkisti välillä reittimerkki esiin ja jos vielä hämärtyisi, minulla oli kuitenkin superkirkas otsalamppu repussa. Olen sen verran nuori, että jaksan kyllä jatkaa, jos vain saan levähtää hetken jossain. Yövaellus ei olisi ollenkaan hassumpi ajatus, ei tule edes ketään vastaan!
Jatkoin viimeisen puolituntia kevein mielin, olin jo unohtanut kaikki ukkosjutut mielestäni ja yhtäkkiä sumusta näin telttakankaan: olin tullut tuvalle. Vaikka olisin jaksanut vielä kävellä, en jaksanut edes miettiä teltan pystyttämistä tai ruoanlaittoa, vaan tungin makuualustani tuvan laverille, asetuin tuvan rappusille syömään pikaisen kylmän iltapalan ja kömmin makuupussiin mahdollisimman vähin äänin. Yön mittaan jokunen kanssatupalainen pyöriskeli, kolisteli ja kuorsasi sen verran, että aloin ymmärtää telttaa omana valtakuntanani.

2. Päivä, 10:30-20:30, 27 km. 

Heräsin kun joku muu nousi ylös ja alkoi tehdä aamutoimiaan. Annoin muiden hoitaa itsensä tien päälle, koska en halunnut olla heidän tiellään omalla säätämiselläni. Poistuin tuvalta ja päätin, että tänään mennään rauhassa ja jään ajoissa tuvalle. Ensin lupasin itselleni, että jos olen ennen 18:00 Suaskurussa, saan jatkaa vielä matkaa, mutta muutin mieleni ja päätin että sinne jään kellosta välittämättä. 

Pidin oikein pitkän ruokatauon Hannukurussa ja jutustelin mukavia kanssavaeltajien kanssa, tiesin että enää olisi 6 km Suaskurun kodalle, jonka pihalla nukkuisin yön. Kuulin muuten hirveän tarinan ruokatauollani: 

Kolmen tytön ryhmä oli ilmeisesti edellis- tai toissapäivänä sattunut olemaan korkealla tunturissa, kun ukkosmyrsky oli yllättänyt heidät. Se oli ollut niin lähellä, että tytöt olivat heittäneet rinkat maahan ja vetäneet sadevaatteet päälle, ja maanneet rinteessä, edeten hyvin hitaasti silloin kuin pystyivät. Tuvalle oli ehditty vasta 2 aamulla, ja tuvan ovi laitettu säppiin! Nuoret naiset olivat hakanneet ovea ja huutaneet päästämään sisälle, ja kuulleet että sisällä jutellaan, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Onneksi heillä oli teltta matkassa, että pääsi sentään sateensuojaan, ja rinkat oli viety vessaan kuivumaan. Aamulla tytöt olivat kuulleet lapsiperheen lähteneen tuvalta, mutta eivät olleet jaksaneet nousta sanomaan mitään. 

Tämä tarina on itselleni käsittämätön: mitäs jos tytöiltä olisi vaikkapa teltta tuhoutunut jostain syystä, tai jokin muu hätätilanne olisi ollut päällä? Mitä lapsiperheen vanhemmat oikein ajattelivat? Mitä jos he itse lapsineen olisivat olleet pihalla ja heitä ei olisi päästetty sisään? Olisiko samanlainen itsekkyys pistänyt vähän vituttamaan? Olisiko lähdetty hyvillä mielin kotiin? 

Kauhutarinan rikkaampana jatkoin matkaa. Kodalla kohtasin aamulla samalta tuvalta lähteneen pariskunnan, jotka aikoivat jatkaa vielä Nammalakuruun asti. Vilkaisin kelloa, joka näytti 17:30. Aamuinen ajatukseni vilahti mielessäni ja olin huomannut kodan ovessa lapun, että kodalla vesi pitäisi keittää. Keittohommat eivät houkutelleet yhtään, ja vaikka tiesin, että kodalla olisi varmasti vähemmän väkeä yön mittaan, Nammalankuru alkoi tuntua houkuttelevalta. Jotenkin tuntui, että haluaisin olla vielä vähän jaloillani, vaikka edessä olisi paljon nousuja (haluan korostaa, että vihaan nousuja todella, todella paljon). Pariskunta varoitti myös, että ennen heitä kodalta oli lähtenyt vajaa 30 hengen rippikouluryhmä, jotka aikoivat yöksi Montellintuvalle. 

Pähkäilyjen päätteeksi lähdin matkaan. 

Ensimmäinen nousu kodalta oli kaikkein pahin. En ehtinyt edes kilometriä kun aloin pohtia paluuta takaisin. En kuitenkaan halunnut, että mikään nousu menisi hukkaan missään vaiheessa, enkä taatusti aikonut nousta tuota kuolemannousua uudestaan seuraavana päivänä, joten vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Ehkä nousuinhostani kertoo jotain se, että nämä nousut eivät oikeasti ole kovin kamalia, itse asiassa varmaan kevyimmästä päästä, mitä olen reissuja tehnyt ja nousuja joutunut kestämään.
Hoin itselleni koko ajan, että pakko nousta joskus, että näkee vähän maisemia, mikä pisti hörähtelemään ääneen: paksu sumu ei ollut hälvennyt yhtään. Mutta tämä oli minun Odysseiani, ja kaikki rasittava olisi elämässä eteenpäin. Sen verran väsynyt kyllä olin, että pohdin mahdollisuutta jäädä riparilaisten kanssa Montellin tuvalle, ihan vain nähdäkseni miten tämä vaellusriparikonsepti oikein toimii.
Olin tulossa Lumikerolle ja edessä oli vielä hetken matkaa nousua. Heitin rinkan noin 20 metriä ennen huippua maahan juodakseni vähän vettä ja napostellakseni pähkinöitä. Päässä heitti ikävästi, en selkeästi ollut juonut ja syönyt tarpeeksi. Istuin rinkkani päälle katselemaan ympäröivää sumua ja ottaakseni pari selfietä: ainoat vaihtelut valokuvissani reissulta olivat sumuvalli ilman omaa pärstääni ja sumuvalli pärställäni. Yhtäkkiä sumusta kuului villiä karjuntaa ja ensimmäinen ajatukseni oli, että hahaa, taisin löytää riparilaiset.
Tähyilin ylöspäin ja luulin näkeväni jonkun vilkuttamassa kättä Lumikeron huipulla, mutta pidempään tuijotettuani tajusin katsovani kiveä. Menin niin hämilleni, että hetken aikaa luulin kuulleeni jonkin eläimen karjuntaa, mikä ei jotenkin sopinut kuvaan. Sitten jo ajattelin että perässäni kodalta lähtenyt pariskunta olisikin lähempänä kuin luulin, ja jotain on sattunut. Mitään ei kuitenkaan enää kuulunut mistään, en nähnyt missään mitään liikettä, en edessä, takana enkä sivuilla. Alkoi naurattaa: ehkä olin sittenkin seonnut tästä yksinkulkemisesta, vaikka olin luullut koko ajan olleeni ihan ok, suorastaan onnellinen. Nakkasin rinkan selkään ja päätin lähteä huipulle katsomaan miltä siellä näyttäisi, siellähän voisin miettiä asiaa uudestaan.
Saavuin huipulle ja näin Lumikeron viitan. Siinä vaiheessa ajatukset viimein loksahtivat kohdalleen. Olin kuullut jonkun huutavan jotain Lumikeron kuninkuudesta, ja nyt huipulla kuulin tuulesta juttelua, vaikka tuuli katkoikin sanoja ja teki niistä mahdottomia ymmärtää. Olin siis hyvin lähellä rippikoululaisia.
Nämä yksinkulkevan mielenhypyt alkoivat hymyilyttää ja kiristin tahtiani saadakseni heidät kiinni. Ehkä 20 minuuttia myöhemmin sumusta tuli viimein esiin kauhuleffamainen kohtaus: 30 ihmistä rinkat selässä vaeltamassa sumun keskellä, ja taittuneet reittimerkit heidän takanaan näyttivät siltä, kuin tämä fanaatikkojen seurue olisi kantanut ristejä matkassaan, edeten hitaasti ja vakaasti. Päätin ohittaa nuorison, mutta pakkohan sitä oli vaihtaa muutama sana isosten ja papin kanssa. Komento "hei, tehkää tietä, täällä kulkee oikeitakin ihmisiä" aukaisi reitin pikakulkijalle.
Heti nuorison ohitettuani tulin uuteen nousuun. Olipa tosi viisasta ohittaa nuoret, vetreät kulkijat. Kadutti hiukkapaljon. Potentiaalisen häpeän ajamana hahmot kuitenkin katosivat selkäni takaa ja äänetkin katosivat tuuleen. Saavuin Montellin tuvalle ja hieman kateellisena katselin savupiipusta nousevaa savua. En aikonut jäädä tänne, selvästi pieni tupa oli jo täynnä ja pihalle tulisi loputon määrä telttoja. Nammalakuruun oli vain 1,2 km.
Lähdin jälleen uuteen nousuun, kirjaimellisesti, vaikka voimat olivat jo vähissä. 1,2 km. Senhän menee kuka tahansa. Pyrähdys. Mietipä miten monta nousua on jo takana. Pyöritin noita ajatuksia luupissa ja pistin jalkaa toiseen eteen, yksi kerrallaan. Sumu alkoi yhtäkkiä hälvetä ja joka puolella oli maisemia. Ensimmäistä kertaa reissun aikana näin jotain muuta kuin sumua! Metsää! Tuntureita! Ja tupa! Askel keveni. N. 200 metriä ennen tupaa taivas yhtäkkiä ratkesi ja alkoi sataa kuin suihkussa. En jäänyt vetämään sadekamppeita päälleni, tuvalla saisi kuivata kaiken.
Laitoin itseni yövalmiiksi ja menin tuvan portaille keittämään iltaruokani. Ehkä 20 minuuttia myöhemmin kotapariskunta saapui myös tuvalle ja heiltä sain tietää päivämatkan, jota itse en ollut uskaltanut edes miettiä: 27 km. Nauratti. Seuraavana päivänä ei olisi jäljellä juuri mitään. "Oli pikkasen pitkä viimeinen kilometri", pariskunnan mies totesi, enkä voinut kieltää. Jälleen kerran löysin itseni juttelemasta ihmisille. Yöllä heräsin muutaman kerran lonkkien kolottamiseen, mutta venytykset auttoivat.

3. Päivä, 9:30 - 13:00, 14 km. 

Heräsin aamulla tupalaisten kolisteluun ja hiukan päästä pyörällä etsin kelloni. Epäuskoisena totesin kellon olevan 5:55. Yritin saada uudestaan unta, mutta joskus ei vaan onnistu. Nousin siis ylös lämpimän veden jaolle. Kävin tiskaamassa ekaa kertaa reissulle tiskitkin, olin ollut niin paljon liikkeessä, ettei ollut tullut tehtyä tuommosta pikkutointa ruokinnan päätteeksi. Jättäydyin tuvalle viimeiseksi ja sain edellälähtevältä komennon kulkea sen verran hitaasti, etten saisi häntä kiinni. Pesin tuvan lattiat eteistä myöten poistuessani ja aloin talsimisen. Joku oli piirtänyt edellispäivästä kosteaan mutaan hymynaaman.
Rihmakurulla tapasin muuten kauhutarinan tytöt, jotka itse tuntuivat suhtautuvan tarinaansa paljon rennommin kuin mitä itse olisin siihen suhtautunut. Kysyin tytöiltä, että koskas edelliset on tuvan ohi menneet, ja sain vastaukseksi n. puoli tuntia sitten. Damn. Istuin kymmenisen minuuttia ja jatkoin matkaa, koska malttamattomuus. Nuoret naiset lähtivät samaan aikaan, mutta ystävällisesti jäivät seisoskelemaan rinteeseen sen verran, että katosivat näkyvistä kun nousin seuraavalle nyppylälle.
Ja voi jestas niitä maisemia. Arvaattekos minkälainen elämys on, kun kahden päivän sumussa tarpomisen jälkeen näet viimein tuntureita ja niitä valtavia maisemia, mitä Pallaksen päässä voi ihastella (ja siis varmaan siellä Hetankin puolessa, minä nyt en vain yksinkertaisesti nähnyt mitään kahtena ekana päivänä). Tavoitin edellä marssivat hiukan ennen Taivaskeron viittaa, ja heidän noustessa ylös minä istuin alas syömään välipalaa, ihastellen alla avautuvaa maisemaa. Enää muutama hassu kilometri Pallashotellille, ja tuli mieleen että palaisinko takaisin Nammalakuruun vielä yhdeksi yöksi - nyt tämä paikka vasta niin sanoakseni avautui minulle. Tajusin myös, että kukkaroni on autossa, joka oltiin tuomassa hotellille vasta viideksi, joten en pystyisi ostamaan himoitsemaani salaattia Pallashotellilla kuitenkaan!
Mutta ei. Eteenpäin piti päästä. Saavutin edellämenneen perheen äidin ja talsin hänen kanssaan hotellille. Yllärinä autoni olikin jo tuotu parkkikselle! Tuvalta aamulla lähteneet miehet olivat starttailemassa autoaan, siirtopalvelun väki oli unohtanut parkkivalot päälle. Vaihdettiin vielä parit sanat, ja koska kello oli vasta yhden, laskeskelin ehtiväni illaksi kotiin saunomaan: matkaan hus, siis!

Kuten sanottua, vastaan tuli paljon kivoja ihmisiä. Mielenkiintoista, että yksinvaellukseni keskeiseksi elementiksi muodostuikin ihmiset. Ei se haittaa, huvittaa lähinnä. Jokainen kohtaus jäi mieleeni positiivisena, jonkinlaisena yhteenkuuluvuuden hetkenä. Ihan kuin olisi olemassa Hetta-Pallaksen vaelluksen sielu, joka elää ja virtaa jatkuvasti siellä tunturissa, ja me kulkijat astumme siihen ja pidämme sitä yhdessä elävänä ja vilkkaana. Palattuani sivistyksen pariin se tunne ympäröivien ihmisten kanssa yhteenkuulumisesta katosi saman tien: pysähdyin hetkeksi Haaparantaan syömään ja ostoksille, eikä tunteesta ollut enää mitään jäljellä. Yleensä sitä on yhdessä yksin, siellä oli yksin yhdessä, ja reissun muistelu tuo hymyn huulille. Jokainen yksittäinen ponnistus, rinkanheilahdus ja jaettu lause tuntuu tärkeämmältä kuin kokonaiset päivät sivistyksessä.

Kehonhuoltohaaste

Mulla olis ihan sikapitkä reissukuvaus kesken, mutta Takomorunnersilaisilla oli tällä viikolla kehonhuoltohaaste, ja koska olen mainostanut olevani kyvytön sanomaan ei, niin here goes:

Tällä hetkellä en tee juuri mitään. Ja tyypit, se on ihan fine, koska mä oon ollu lomalla (ja ehkä hiukan sairas, mutta ei puhuta siitä ainakaan vielä).

Kun mulla on ollut menossa tuo mielenterveyden kohennusprosessi, niin päätin heti loman alussa, että en aio tuntea syyllisyyttä yhtään mistään. Kaikki liikunta pitää olla kevyttä. Ihan sama mitä on kalenterissa tulossa, niin nyt pitää malttaa. Viimeiset kolme viikkoa olen siis tehnyt seuraavia liikuntoja ja niitä korvaamaan seuraavia kehonhuollollisia toimenpiteitä:
Liikunnat:

1. Latasin Pokemon Go:n. Oleellisin tieto lienee, että olen level 16. Pelin paras puoli on ehdottomasti se, että se ei tunnu rekisteröivän esim. pyöräilyä kovin helposti, joten jouduin apostolinkyytiin. TukkaKirbyä odotellessa (kuva lainattu intternetsistä!): 
   
2. Vaellus.
3. Yksi 30 km pyöräily.
4. Yksi uintikerta. 

Kehonhuolto: 

1. Kaksi venyttelykertaa.  
2. Sauna.

Näiden hurjien päivämatkojen ja suoritusten kompensoimiseksi olen venytellyt kaksi kertaa ajatuksen kera ja käynyt lukemattomat kerrat saunassa. Olisin mennyt hierojalle, mutta koska yyööh, kuka nykyään enää soittaa mihinkään, siinähän joutuu hei kontaktiin ihmisten kanssa, en saanut aikaiseksi varattua aikaa kun hieroja ei vastannut faceviestiin.

Mutta kaiken tämän sluibailun ja röhnöttämisen tuloksena pääni voi ainakin paremmin. Pikkuhiljaa pystyn prosessoimaan paremmin omia stressinlähteitäni ja sanomaan rehellisemmin turhille asioille fuck that. Ihmeellistä miten priorireettien palauttaminen realistiseen on kiinni vain siitä, että saa hetken aikaa olla tukka ihan rauhassa ilman putkea.

Sooloilua

Kävin vaeltamassa yksin Hetta-Pallaksen toissaviikolla. Mulla kun on nyt tää treenitauko menossa, niin tää tuli oikein loistavaan väliin, #ironia. Pitkä tarina lyhyesti: Ensimmäisenä päivänä marssin 20 kg rinkkani kanssa 15 km, toisena 27 km ja viimeisenä jäljelle jääneet 14 km. Kakkospäivänä olin kyllä ihan hitsin kipeä ja yöllä lonkat kolottivat, kuten odottaa voi.

Jos olet joskus haaveillut vaeltamisesta, niin Hetta-Pallas on oikein loistava väli kokeilla ensimmäistä kertaa. Jos telttaelämä ei tunnukaan omalta jutulta, siellä pääsee tuvan turviin, ja jos ei ole ihan viimesen päälle varusteet, niin tupaan pääsee niitä kuivaamaan. Siellä kulkee niin paljon ihmisiä, että hätätilanteessa saa ihan varmasti apua, ja puhelinkentässäkään en havainnut mitään puutteita (tosin pidin omaa puhelintani periaatteesta pois päältä muuten kuin illan "olen ok, tuvalla X tänään"-viestejä lukuunottamatta). 56 km matkaan menee nelisen päivää, jos menee normaalilla tahdilla. Niin minäkin olin matkani suunnitellut, 4+1 varapäivä.

Mulla olis oikein pitkä kuvaus reissusta ja sen käänteistä odottamassa, mutta mulla on teille yksi viisaus tarjolla:

Tässä harrastuksessa ei ole mitään suurta salaisuutta, jonka vain vaellusjeesukset ja eräkonkarit tietäisivät. Tämä pätee myös juoksemiseen. Luota itseesi, kaikki menee ok. 

Kohtasin matkalla pari ekakertalaista, ja jutustelun jälkeen tämä asia tuli mieleeni. Muistan ekalta reissultani, että epävarmuutta oli ilmassa silloinkin. Tuntui, että tässä on varmasti jotain, mitä en ole osannut ottaa huomioon. Vaeltamisesta löytyy kokonaisia oppaita, ja ainakin miljoona erilaista ohjetta mitä kaikkea matkaan tulisi ottaa mukaan, ja varmaan yhtä monta väittelyä siitä, voiko halvoilla kamoilla vaeltaa vai ei. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa kirjan, ja ilmeisesti onkin. Itse tyydyn ihan tähän blogipohjaiseen kirjallisuuteen, mutta aiheen valinta on hankalaa. Mielessä on käynyt mm. täydellinen selonteko jokaisesta vaelluksen sekunnista, aloittelijaopas,minimivarustelista, pohdiskelua siitä miten ihminen sopeutuu erilaisiin epämukavuustekijöihin jne. Blogauksen tarkoitus nyt kun olisi kuitenkin pysyä kohtuullisen mittaisena ja luettavana. Koska teksti alkoi kehotuksella mennä katsomaan Hetta-Pallas jos on ekakertalainen, niin tässä olisi sitten ekakertalaisille ohjeita.

Minimilista kesän vaellukselle:

• Teltta (koska tupien politiikka on, että ekana tulleet lähtevät ulos jos tupaan ei mahdu, ja se on ihan peruskohteliaisuutta. Vaihtoehtona on varaustuvat.)
• Makuupussi 
• Makuualusta 
• Keitin + kattila 
• Hiukan astianpesuainetta + pesuharja tai sieni (pesuainetta ei laiteta suoraan veteen eikä vesistön lähistölle, vaan pesuaineet imeytetään maahan tarpeeksi kauas vesistä. Olipa luonnonsuojelusta mitä mieltä tahansa, ei edistetä vesistöjen rehevöitymistä!)
• Syömävälineet
• Ruokaa vaelluspäiviksi + yksi hätäruoka (eli omassa keississäni 4+1) 
• Aamupala (itselläni yleensä puuroa, leipäpala, voita ja juustoa tai metvurstia, sekä kahvi tai kaakao)
• Päiväruoka (nuudeleita tai jokin kuivattu ruoka, leipäpala + voi ja juusto, kahvia ja keksiä)
• Iltaruoka (kuivattu ruoka, leipää + voi ja juusto, kaakaota ja jotain herkkua)
• Naposteltavaa taskuun (pähkinöitä ja suklaata, tämän reissun perusteella aion ruveta myös kantamaan nousuja varten juoksijoiden suosimia geelejä)
• Varasukat 
• Kuivat vaatteet yöksi 
• Kahden kelin vaatteet: sekä t-paita + shortsit, että pitkähihainen + housut 
• Reissukengät (joko vaelluskengät, kumpparit tai muuten maastoon sopivat kengät)
• Sadevaatteet 
• Ensiapupakkaus 
• rakkolaastarit 
• painesidetarpeet 
• oikea desi, ei mikään käsidesi 
• laastareita 
• rasvatuubi palovammojen hoitamiseksi 
• Vesipullo 
• Tulitikut 
• Kompassi ja alueen maastokartta 
• Puhelin 
• Aurinkorasva ja hyttysmyrkky
• Rinkka, johon tämä kaikki mahtuu 

Näiden lisäksi itse kannan matkassa näitä:

• Säläpussi 
• Pattereita GPS-laitteeseen 
• Nippusiteitä 
• Karhulankaa + neula 
• Varasolki, jos repusta hajoaa solki
• Vara-akku puhelimelle  
• Jesaria 
• Makuualustan korjausvärkit 
• Korjauspalikka jos teltan keppi hajoaa
• Päiväkirja  
• GPS
• Hammasharja + tahna
• Joka päivälle puhtaat alusvaatteet 
• Intiimikosteuspyyhkeet
• Kuukuppi + kuukupin pyyhkeet 
• Kamera 
• Ylityskengät (crocsit, joissa voi myös hengailla leirissä) 
• Kevyt nyrkin kokoinen pyyhe, joka kuivuu about puolessa tunnissa 
• Ruokatermari, johon keitän aamulla veden ja laitan nuudelit/kuivaruoan odottamaan ruokataukoa 

Epämukavuuksista ja päivämatkoista

Reissussa sopii odottaa tietynlaista epämukavuutta. Sanontahan taitaa kuulua, että kaikkeen tottuu, jopa jääpuikkoon, ja uskon että meidän kaikkien kohdalla tämä pitää ihan oikeasti paikkaansa. Koska luet tätä, oletan, että olet juoksija, ja juoksija varsinkin tottuu nopeasti pieniin epämukavuustekijöihin elämässään. En usko, että vaelluksella on mitään niin epämukavaa, etteikö sen kanssa eläisi. Listasin tähän muutamia epämukavuustekijöitä:
Yöllä on kylmä 
Laita lisää vaatetta päälle, ihan kaikki mitä matkassa on, ja lämmitä vettä pulloon ja sujauta se makuupussiin. Tee muutama haarahyppy ja sukella takaisin makuupussiin.Olen itse ihan hirveä vilukissa ja alkuyöstä palelen hulluna. Yötä myöten lämpö yleensä kuitenkin nousee pussissa niin paljon, että saan avata sen etten hikoa pussia läpi. Jos tuntuu, että ei lämpiä vaikka mitä niksiä ja noitaloitsua koittaa, seuraavana listassa taitaa olla makuupussin vaihto tuhdimpaan tai makuualustan vaihto paksumpaan. Vietin ekat yöni maastossa ihan liian kevyissä vermeissä, makuualustani oli itsetäyttyvä liru, jossa en päässyt tarpeeksi korkealle maasta. Nyt kuljen kesät talvet hyvin eristetyllä makuualustalla ja ainoastaan makuupussi vaihtuu kelien mukaan. Talvisin käytän kahta makuupussia, koska olen liian pihi ostamaan paksumman untuvamakuupussin.
Rinkka hiertää
En tiedä kuinka universaalia tämä on, mutta itselläni rinkan suurin paino tulee lantiolle. Lantiovyö on n. lantioluun korkeudella. Selkä on säädetty niin, että rinkan olkaimien ja hartian väliin saa sormen. Vedän yleensä rinkan suht lähelle selkääni, jotta se ei heilu puolelta toiselle epämukavasti. Etenkin anatomisista rinkoista löytyy yleensä kyllä mitä säätää, ja jos ei löydy, vaihda rinkka seuraavalle reissulle. Kannattaa tarkistaa oman alueen Suomen Ladun vuokravarusteet, ja jos ei omasta seurasta löydy, niin sitten lähialueiden. Niiden lisäksi löytyy myös esim. kuinoma-palvelu, josta voi etsiä itselleen vuokravarusteita. Ihan kaikkea ei tarvitse eikä kannatakaan ensimmäisellä reissullaan ostaa omaksi ja laina- ja vuokravälineistöllä pääsee testailemaan mikä on se oma juttu. Facebookista löytyy myös lukemattomia ryhmiä, joista voi huudella apuja. Ihmiset ovat yllättävän valmiita tarjoamaan omia tavaroitaan lainaan.
Päivämatka hirvittää 
Väitän, että normaali aikuinen jaksaa merkityllä polulla vähintään 15 km päivämatkan helposti. Ajatellaan, että lähdetään liikkeelle viimeistään 10 ja pystytetään leiri 19. Se on 9 tuntia, josta ainakin tunti on käytetty ruokaan ja ehkä toinen lyhyisiin taukoihin = 7 tunnin päivä. Se tarkoittaisi hieman yli 2 km/h vauhtia, mitä pystyy ylläpitämään nousuissakin. Sitten kun kuljetaan poluttomassa maastossa, vauhti hidastuu. Muistaakseni lyhin matka, jonka olen tehnyt syksyllä yhden päivän aikana, oli 13 km todella tympeässä maastossa.
Mitäs jos se onkin ihan sietämätöntä 
Uskon, että jokainen meistä kestää pari kolme yötä epämukavia olosuhteita. Matkan päätteeksi pääsee suihkuun ja sohvalle. Suosittelen komeaa herkkulastia: keksillä ja karkilla kestää melkein mitä vain.

Itselleni ainoa sietämätön tekijä elämässä on kuumuus: jos lämpötila nousee yli 25, olin sitten juoksemassa tai erämaassa tai juoksemassa erämaassa, olotila muuttuu itselleni kestämättömäksi. Melkein kaikki vaellukseni tapahtuvatkin viileämpinä vuodenaikoina. Jos kuitenkin lämmöt nousevat, kuljen vain hitaammin ja huolehdin, että pääni on peitetty ja juon tarpeeksi. Suolapähkinät auttavat myös kun hikoilee runsaasti. Vaellustoverustoni voi kertoa miten pirteä olen kun on kuuma, vaikka taitaa olla meidän joukkueessa ihan normaalia, ettei kukaan ole parhaimmillaan lämpimillä. 

Tiättekste...

Mulla on teille tärkeää asiaa päivän isitsoukkimuodossa:

Tiedättekste sen leikin, jossa yhdistellään yhdyssanoista uusia sanoja, niinku oksennuspussi + pussikeitto = oksennuspussikeitto?

Pokemon GoPro-kamera.

En ole robotti

Mietin voiko tällaista kirjoittaa liikuntablogissa, mutta totesin, että ehkä jokainen ihmisen piuhoilla varustettu on joskus käsitellyt näitä samoja asioita. Pohjustuksena en ole kovin tunteellinen ihminen, vaan enemmän semmoista vakaata ja tasaista mallia. Varoitus, loput tästä tekstistä on kiusallista ja noloa avautumista. Popcorn time!

Olin tiistain tai keskiviikon lenkillä. Olo oli jokseenkin kehno eivätkä sykkeet meinanneet pysyä alhaalla, vaikka yritin hillitä itseäni. Tarkoitus oli juosta peruskuntolenkkiä, koska sykkeet ovat olleet pitkään aivan liian korkealla, eivätkä lenkit ole olleet mielenrauhaa tuottavia oman ajan hetkiä, kuten ennen. Ajatukset repeilivät joka suuntaan, ja jumppasin edestakaisin löllön hölköttelyn ja raudan maku suussa-tahdin välillä. Lopulta hölkkäsin niin hitaasti, että oli sama kävellä. Tuijotin sykemittarin lukuja kävellessäni ja yhtäkkiä aloin vollottaa keskellä katua.

Hei, olen Maria ja olen suorittaja.

Tähän tarinaan kuuluu muuten sekin, että viime viikolla aloin märistä töissä. Sopertelin sekavasti olotiloistani ja että minkä vuoksi räkä poskella rääyn silmiäni punaisiksi julkisella paikalla. Minulle annettiin käteen kirja työuupumuksen hoidosta ja ennaltaehkäisystä. Sen inspiroimana olen lukenut burnoutin merkeistä ja joutunut  pohdiskelemaan ns. diippii shittii.

Jehna, ei tästä taidakaan tulla kauhean viisasta postausta.
No kerron kuitenkin.

Aina, kun mun kuppi alkaa täyttyä yli ja kamelin selkä on katkeamispisteessä, kompensoin sitä todella huonosti, ja ylitäytän kupin ihan itse ja lataan kamelin selkään vielä pari säkkiä tiiliskiviä. Eli joka kerta, kun mulla menee ihan liian kovaa, päätän kompensoida asiaa tekemällä itselleni Tosi Tehokkaan Liikuntakalenterin, josta en jaksa pitää kiinni. Siihen vielä kirsikkana päälle voi aloittaa vaikka uuden harrastuksen, kuten haitarinsoiton tai espanjan kielikurssin. Sitten kun en jaksa pitää päämäärästä kiinni, moitin itseäni: laiska, huono, tyhmä, ihan kunniaton ja surkea ihminen, hrmph! Eilisen pyykitkin taitaa olla vielä taittelematta!

Se kirja kehotti havainnoimaan tilannetta hyväksyvästi lintuperspektiivistä. En tiedä onko tämä nyt ongelman ydin, mutta luulen etsiväni jonkinlaista kontrollia elämääni noilla liikuntasuorituksilla ja harrastuksilla. En pysty juuri vaikuttamaan työtahtiini. Huomaan, etten palaudu normaalisti liikunnasta ja etenkin nyt on kuukauden ajan ollut todella heikko olo. Jo sen pakottamana olen joutunut hidastamaan tahtia ja sehän ei passaa yhtään ensi viikon Arctic Challengeä ajatellen - mahtava lisästressin aihe. Arvaatkaa muuten, mikä oli ensimmäinen ajatus kun tajusin sen. "Miten sä onnistut kääntään superhauskan tapahtuman stressinlähteeksi." Tämä nyt on ihan puhdasta taikauskoa, mutta luulen stressin saaneen mun hormonitasot niin sekaisin, etten jaksa edes ajatella kunnolla. Kenties siitä tulee se kummallisen tahkea ja utupäinen olo, jota olen potenut viime aikoina.

Spoiler alert, aion pitää ensi viikon ihan puhdasta lepoa liikunnasta ja tehdä jotain konkreettista tuon työtahdinkin kanssa. Jostain syystä kukaan ei edes miettinyt kun pyysin ylimääräisen viikon kesälomaa.

Tällasten tarinoiden pitäisi kai päättyä semmoseen toiveikkaaseen loppukaneettin, mutta just nyt mulla ei ole tarjota muuta, kuin että kyllä tää tästä. Ehkä kirjoittelen prosessin vaiheista ja näen samalla konkreettisesti itsekin jonkinlaista aikajanaa, miten tämmöisistäkin syövereistä pääsee ajan kanssa ylös.

Trikoot, lol

Tämä postaus keskittyy välineisiin, eli mitä tarvitaan tämän uuden, hehkuvan ihanan juoksuharrastuksen aloittamiseen!

"Maria, sinä viisauden lähde, tarvitsenko trikoot?"
Et. Voit juosta ihan missä vain housuissa tai shortseissa, joissa koet olosi tarpeeksi mukavaksi juoksuun. En ota kantaa onko parempi juosta ilman housuja vai housuissa, luulen että on helpompaa investoida jonkinlaisiin housuihin kuin käydä poliisin kanssa keskusteluita voiko ilman niitä juosta.

Mutta! Tunnustan kyllä, että ihan alkuaikoinani sattumalta lueskelin joltain foorumilta mielipiteitä pitäiskö ne trikoot nyt hommata, vaikka mielipiteeni trikoista oli lolololol, olispa kiusallisdaaa. Joku viisas oli todennut että ne eivät läpätä eivätkä kahise ja ne kuivuvat nopeasti. Siispä juoksen nykyään pelkästään trikoissa, ja kaikki nämä ominaisuudet on tullut testattua ja hyväksi todettua.

Hei, tähän liittyen annan teille linkin! Luontoloinen kirjoitti vastikään naisten liikkavaatteiden typeryyksistä!

"No tarvitsenko teknisen paidan?"
Et. Mikä tahansa paita kelpaa.

Mutta! Tekninen paita kuivuu nopeammin. On mahdollista, että puuvillapaita hiertää. Juoksen itse kyllä molemmilla. Tekniset ovat yleensä mielestäni kivempia, mutta teknisten vaatteiden huono puoli on, että ennen pitkää ne alkavat haista sen verran järkylle että ne on pakko laittaa pois. Netti neuvoo että pitäisi hukuttaa haisevat vaatteet etikkaan, mutta ehkä minun hikeni kerää superbakteereita tai jotain, koska etikka ei koskaan ole auttanut. Vaatteiden käyttöikää on pidentänyt ainoastaan pesu heti lenkin jälkeen, ja pesen ne raakasti yleensä 60 asteessa.

"Mutkun kaikki katsoo oudosti :( "
Ei katso, en jaksa uskoa että ketään kiinnostaa missä varusteissa laukot. Jos jotakuta kiinnostaa, niin sano että "äitis näytti oudolta viime yönä, hähä!". Toimii joka kerta.

Tähän ei ole mitään muttaa.

"Entäs sitte nää sykemittarit ja aktiivisuusrannekkeet ja urheiluäpit vai mitä ne nyt on?"
Et tarvitse.
Mutta! Niistä on paljon apua. Sykemittarin avulla pystyt seuraamaan että sykkeesi pysyvät tarpeeksi matalalla - netistä löytyy paljon ohjeita kuinka matalalla. Ne myös auttavat pitämään sen tarpeeksi hitaan vauhdin, josta puhuin edellisessä postauksessa.
Suosittelen kyllä lataamaan puhelimeen jonkin sovelluksen, jolla pystyt seuraamaan edistymistäsi, esim. Endomondo tai Sports Tracker tai se suomalaisten sivusto, jonka nimeä en kuollaksenikaan saa juuri nyt mieleeni. Jos hommaat sykemittarin tai aktiivisuusrannekkeen, niiden mukana tulee yleensä jotain kylkiäissovellusta.

"No eikö nyt kengät kuiteskin pitäis olla hyvät?" 
Pitää.
Tämä onkin sitten se paha osa. Itse ostin suosiolla vähän kalliimmat kengät: ajattelin että kalliit kengät pakottavat minut juoksemaan, ettei mene raha hukkaan. Samalla varmistaisin, että jos kengissä nyt sitten on jotain taikaa, joka suojelee niveliä, on parempi että ne ovat kunnolliset. Uskon silti, että halvemmistakin kengistä löytyy hyviä, jopa kestäviä kenkiä.

Eli kaiken kaikkiaan millään muulla ei ole väliä, kuin että jalkasi eivät hajoa kengissäsi kokonaan. Now, go out and run.
"Mut mulla ei ole vielä niitä kenkiäkään jalassa!" 
Ei ku ulos nyt. Lenkille siitä. Chop chop.

Turhautumista

Kun aloitin juoksemisen, rytmini oli ensimmäisellä lenkillä 3 minuuttia kävelyä - 30 sekuntia juoksua.

Olin huonossa kunnossa. En ollut ylipainoinen, mutta yksinkertaisesti olin vältellyt liikuntaa niin tehokkaasti, että se oli ainoa mahdollisuuteni. Se oli turhauttavaa. Olin vuoden, ehkä yksi ja puoli vuotta harrastanut ryhmäliikuntatunteja ja koin ne liian löysiksi - olen todella lahjakas sluibailemaan jumpissa kun huomio on muissa. Nyt yhtäkkiä minulla oli rajat. Huono kuntoni oli herätys: olin aina luullut että pystyn tekemään mitä tahansa, jos ponnistan hieman kovemmin. 

Onneksi kaikista aikaisemmista liikuntayrityksistäni oli viimein jotain onnistunut imeytymään kalloni sisään, ja se kultainen tiedonjyvänen on nyt täss: 

Ole kärsivällinen. 

Mitä hitaammin juoksee, sitä vähemmän joutuu kävelemään. Ihan alussa tehdään pohjakuntoa, ja koska olin kunnoton säkki, kävely oli välttämätöntä, tai en olisi koskaan päässyt kunnolla edes alkuun (höhö, kunnolla kuntoon). Ensimmäiset pari kuukautta kävelin muutaman minuutin ja juoksin lyhyitä pätkiä, paria kolmea minuuttia maksimissaan. Juoksin aivan liian nopeaa, niin nopeaa kuin pääsin, että silti jaksoin vielä nipin napin sen pari minuuttia, koska kunnottomuuteni lisäksi olin kovapäinen. En vain osannut pudottaa nopeuksia koska olin Jon Snow, enkä tiennyt mitään. Jos olisin juossut hitaammin, olisin jaksanut hölkätä pidempiä matkoja ja uskon, että se olisi nopeuttanut edistymistäni. Disclaimerinä en ole mikään ammattilainen, ja nämä ohjeet kumpuavat ainoastaan siitä miten itse tein, ja mitä nyt jälkiviisaana tekisin eri tavalla. Jollekin muulle voi toimia jokin muu tapa. 

Kun aloin jaksaa useamman minuutin juoksumatkoja kolmannen tai neljännen kuukauden tienoilla, aloin seurata tätä Hal Higdonin valmista ohjelmaa, jonka löysin netistä. Se antoi minulle selkeämmän kuvan minkälaisella harjoittelulla pääsisin eteenpäin, samalla kun jatkoin kävely-juoksu-kävely-linjaa.

TL;DR: 

Juokse hitaammin. 

Persjalkainen tanttamalli jolkottelee

Näin ensimmäisen postauksen kunniaksi aion esitellä itseni paremmin kuin esittelyssäni! Olen siis Maria, joka joskus seikkailee Luontoloisen blogissa - olen se kaveri, joka ei osaa sanoa ei.

Tässä blogissa puolestaan kerrotaan mitä tapahtuu, kun samainen tanttamallinen töppöjalka, jonka liikuntaa on aiemmin ollut luistaa liikkatunneilta koulussa, päättää ruveta juoksemaan. En nuorempana juurikaan nauttinut liikunnasta, fyysinen rasitus ja hikoilu oli iljettävää. Kuulun siihen osaan väestöstä, joka koki koululiikunnan todella lannistavana ja epämotivoivana. Lukion jälkeen harrastin silloin tällöin liikuntaa muutaman viikon jaksoissa velvollisuuden nimissä - aloitin aina IHAN TÄYSILLÄ, ainoastaan romahtaakseni pari viikkoa myöhemmin kipuiluun ja väsymykseen. Sattumien kautta päädyin opiskelemaan insinööriksi ja ympäröivän opiskelijapopulan kannustamana tulin siihen tulokseen, että jotain liikuntaa pitää harrastaa - ja hei, ihan rehellisestihän vakavasti otettava insinööri harrastaa vähintään ultrajuoksua ja Tough Vikingeja ja pukeutuu kuin businessmies. Harrastin pari vuotta mikä sattui olemaan kivaa, ennen kuin päätin että joo joo, puolimaraton, se on nyt se millä saan todistettua kaikille että oon iha hei aikune ja vakava.

Mietin pitkään mitä annettavaa minulla voisi tällä liikuntaa välttelevällä pohjalla olla aktiivisten juoksijoiden blogiportaaliin. En ole mikään himojuoksija. Nopeuteni ovat, no, ei-nopeita, pisimmät päivämatkani eivät ole ylittäneet puolimaratonia ja viime aikoina olen treenannut huonommin kuin edeltävinä vuosina. Välillä rehellisesti vihaan juoksemista. En usko koskaan esimerkiksi juoksevani minkäänlaista ultraa, maratonikaan ei ole vielä houkutellut minua niin paljon että olisin sille treenannut. Uskon kuitenkin, että on aika paljon juoksijoita, jotka ovat ns. "samalla tasolla", jotka kaipaavat tällaista "alkupään" juoksijan vertaistukiblogia. Useimmat blogit ovat vähän itseäni totisempien juoksijoiden harrastuspäiväkirjoja ja aloittelijaa voi ihan hippasen huimata kun puhutaan 5min/km vauhdeista ja 160 kilometrin hupipyrähdyksistä, näin kärjistäen. 

TL;DR:

omien liikunnallisten alkuaikojeni resepti:
1. vaiheessa eerrgh, pakko tehdä jotain liikuntaa, no käyn kävelemässä ja jumppaan kotona. Välillä yritin juosta lyhyitä matkoja, mutta polveni kipeytyivät.
2. vaiheessa paljon ryhmäliikuntaa, pari kolme kertaa viikossa, enimmäkseen tanssia.
3. vaiheessa päätin, että ei, haluan tehdä jotain "oikeaa", ja päädyin juoksemiseen.

Näillä puheilla päätän tämän postauksen. Kerron ensi kerralla miten irtauduin sohvasta ja aloitin!