jos sussa on yhtään suoriutumisentarvetta, älä lue juoksublogeja, tai juoksufoorumeja, ja treeniohjelmiakin kannattaa vain silmätä silleen sinne päin.
Ei, odota, älä lopeta lukemista vielä! Mulla on ihan oikea pointti tässä!
Juoksun aloittaessani tein sen virheen, että luin netistä mitä vauhteja muut vasta-alkajat juoksivat. Löysin peruskunnoltaan paremmalta pohjalta aloittaneiden, todennäköisesti itseäni hiukan urheilullisempien ja pitkäsäärisempien ihmisten kuvailuja omista vauhdeistaan, ja se oli lannistavaa. Vaikka se alkuun ylläpiti kovaa päätäni (hidastaminen on periksiantamista), ennen pitkää se söi motivaation.
Tästä näppärällä aasinsillalla pääsen siihen oikeaan asiaan, mistä olen halunnut kysyä: Mikä pitää ihmisen motivoituneena. Vaihtoehtoisesti: mikä ylläpitää sitä s#¤%&n kovaa päätä, jolla mennään - vaikkei kiinnosta - niin kauan että alkaa kiinnostaa.
Aloin juosta alunperin kunnon vuoksi. Salainen toive oli, että samalla pudottaisin hiukan painoa (haaha, paino nousi aika lailla ekan vuoden aikana 5 kg). Eka 10 km lenkki jännitti, ja kun se meni kivuitta, tiesin että 11 menee helposti, 12 menee helposti, 15, 17, 19, 21... Kun ensimmäiset oravanpyörän stressinappulat alkoivat painua pohjaan, tajusin, että tämä tunnista kahteen tuntia, jonka omistan lenkeille, on tärkeää minä-aikaa, jolloin kukaan tai mikään ei pääse häiritsemään.
Se piti minut motivoituneena oman aikansa. Kunto kohosi, jaksoin pidempään, ylitin näkymättömiä seiniä, joita olin itselleni asettanut. Sain omaa häiriötöntä aikaa, jolloin tehtävä oli selkeä: juokse X kilometriä. Motivaattorit vaihtelevat ajan myötä, mutta kaikkein parhaan fiiliksen antaa itsensä ylittäminen. Koska itsensä ylittäminen kuitenkin tapahtuu yleensä jossain erikoisemmassa tilanteessa, päivittäistä motivaatiota on pakko hakea jostain muusta, ja juuri nyt se on ollut itselleni todella vaikeaa. En tiedä kumpi väite on oikeampi, että elän hektisesti vai että elän hetkessä, mutta pointti on kuitenkin se, että mun on todella vaikea kaivaa motivaatiota siitä, että X kuukauden päästä pitää juosta joku määrä kilometrejä tai olla vahva. Sen sijaan mietin, mitä voin tehdä tällä viikolla kuntoni ylläpitämiseksi tai edistämiseksi, ja vaikka se ei sovi mitenkään yhteen tavoitteellisen liikunnan kanssa, se on tällä hetkellä ainoa motivaattorini. Tällä hetkellä kaikenlainen viikkoa pidempi suunnitelmallisuus tappaa kaiken intohimon liikuntaan. Pyrin tekemään hauskoja asioita, ja jos tuntuu ettei ole mitään hauskaa tehtävissä, teen sitä, mikä on kaikkein helpoin toteuttaa (usein se on salitreeni). Kilpailu muiden kanssa ei ole millään tavalla kannustavaa itselleni, ja viime aikoina en ole jaksanut kilpailla edes itseni kanssa.
Auttakaa siskoa mäessä, kertokaa minulle mistä sitä motivaatiota oikein kaivetaan, jos tuntuu, että liikunnan hauskuus on jäämässä taakse.
Just siitä että mietitään mikä on hauskaa. :)
VastaaPoistaItsellä ainakin menee nämä kuviot melko aaltoliikkeellä. Välillä luen hulluna kaikkia mahdollisia blogeja ja pänttään ohjeistuksia juoksun parantamiseksi. Toisaalta on taas just niitä aikoja kun ei suju, kulje, huvita tai haluta ja silloin muiden fiilistelyt herättää lähinnä ärtymystä ja huonommuudentunteita.
Sanoisin että mene just sen fiiliksen mukaan ja elä yritä olla jotain muuta kuin olet! <3 Kamalan kliseistä.
En usko että tähän asiaan on mitään yhtä ja ainoaa lääkettä, vaan toiseen hetkeen sopii toinen ja toiseen toinen motivaattori. Itsellä pitää olla se joku pitkän tähtäimen suunnitelma, mutta se ei saa olla liian stressaava vaan hauska. Välillä se ketuttaa mutta toisaalta motivoi. Ja kun tavoite ei ole epärealistinen tietää että siihen tulee kyllä pääsemään jos vain on kärsivällinen. :)
Ehkä itse lähtisin kysymään mitä liikunta itsessään sinulle tuo. Sinänsä kauhean suuri kilpailemiseen tavoitteleva tapa liikkua ei ole kovin kestävä, koska me kaikki vanhenemme. Jossain vaiheessa, vaikka liikkuisimme mitenkä paljon kunto vain alkaa rapistua eikä sille voi mitään.
VastaaPoistaLiikunnan hyödyt nyt ovat kuitenkin itsessään jopa elintärkeät. Ihminen on luotu liikkumaan. Jos taas mietitään sitä tulevaa vanhuutta, niin sen kohtaaminen aktiivisena liikkujana on miellyttävämpää kuin jos ei ole liikkunut. Se on siis sijoitus tulevaan hyvinvointiin. Nämä ovat kuitenkin taas aika kaukana hahmoteltavissa olevia asioita joita ei silleen ehkä jaksa ajatella merkittävinä.
Mulla itsellä on painoharjoittelussa kaksi suurinta motivaatiota se olo mikä siitä tulee ja se ajatus, että olen hieman vahvempi jokaisen kerran jälkeen. Jos oletetusti jaksan harjoitella siihen pisteeseen, että en enää voi kehittyä ( ei varmaan hirveän todellinen pelko :P ) niin se motivaatio sen jälkeen olisi sitten kunnon ylläpitäminen ja se hyvä olo mikä siitä edelleen tulee. Liikunnassa on kuitenkin aina parasta kanssa ajatella se kaikki liikkuminen omista lähtökohdista. En minäkään halua ajatella, että se vieressä oleva tyyppi nostaa penkistä kaksi kertaa enemmän kuin minä. Siinähän nostaa. Ainoa mikä minulle merkkaa on minä ja oma rauta. Kuinka paljon MINÄ nostan. Tärkeintä ei ole sen hetken taso, kehityksen vauhti vaan se että liikunta tuottaa hyvän olon ja että kehitystä tapahtuu.
Muutenkin näissä liikuntahommissa helposti ehkä sortuu välillä liialliseen analysointiin, vaikka se perusperiaate on todella yksinkertainen. Syö riittävästi ja liiku. Keho osaa kyllä sopeuttaa itseään kasvavaan rasitustasoon, kun sille vaan antaa tilaa. Ja malttaa levätä.
Niin totta, kiitos näistä ajatuksista. Mulla liikunta on osittain kuitenkin tavoitteellista, tarkoitushan on jaksaa mm. vaelluksilla paremmin, ja että kykenen ottamaan osaa niihin -hauskoihin- kisoihin, joihin haluan ottaa osaa. Että joskus koen, että mun pitäis treenata tehokkaammin ja saada tuloksia nopeammin. Siitä se analyysikierre - ja sen perässä sitten se ahdistus ja suorittaminen - aina lähtee. Nyt teen aika paljon semmosta ylläpitoliikuntaa vain.
Poista