"Läski, laiha, lyhyt, pitkä, paksu, ohut, kuiva, rasvainen, mutta enimmäkseen ihan vain ruma"

Hei, ja tervetuloa ns. juoksublogiini. Koska olen kunniakkaasti jo pitkän aikaa vältellyt sitä itse oikeaa aihetta, niin harhaudutaan vielä kauemmas liikunnasta! Tästä tulee ihan vissisti satamiljoonaa riviä pitkä postaus, joten aivan lopussa on näppärä TL;DR-osio.

Mainitsin ohimennen Oivalluksia-haasteessa, etten ole pitkiin aikoihin ollut oikein tyytyväinen ulkonäkööni. Kun sen kerran silleen julkisesti tunnustin, niin vihdoin oikein kunnolla mietin, että mistä tässä nyt oikein oikeiden aikuisten oikeasti on kyse. Minkä näköinen pitäisi olla, että olisin tyytyväinen itseeni? Miksi en kestä sitä diipadaapaa, että hei kaikkien pitäisi vain olla tyytyväisiä siihen mitä on, koska se oma pottunokka tai toispuoleiset silmät tai hörökorvat voi muista olla justiiinsa se ihana persoonallinen piirre, jota sun kuuluisi rakastaa? Kuinka paljon kyse on vain siitä, että hengailen upeiden ihmisten kanssa yhdistettynä siihen kliseiseen ja rasittavaan nillitykseen, että media sitä ja media tätä ja ulkonäköpaineet? Miksi mulle ei riitä se "hyvässä kunnossa", vaan siihen päälle pitäisi vielä näyttää siltä?

Omassa ulkonäössähän kaikkein tylsintä on se, että jos ei halua veitsen alle, sen kanssa pitäisi elää koko elämänsä. Joten ikiaikaisesti naamassa tulee olemaan se asia, joka itseä riivaa. Tietysti tästä asiasta on tullut jonkinlaista keskustelupohjaista mututuntua, joten kehtaan väittää, että kun pääsee yhdestä pakkomielteestä ohi, keksii itselleen seuraavan. Ainoa kohta kropassa, josta en ole joskus saanut hirveää obsessiota aikaan, on kulmakarvat. Ne pysyy ainakin kohtuullisena jos jaksan välillä nyppäistä vähän sitä ympäristöä. Sopii sitten miettiä kuinka monta kohtaa ihmisen kropassa ja naamassa on, joista voi saada yksityiskohtapakkomielteen. Olen ollut aina aika kauneusleikkausmyönteinen, ja ihmetellyt miksi se herättää ihmisissä niin kamalasti närää: tai siis mun mielestä ihmisen pitää saada leikellä itseään, jos tuntuu ettei oma geeniperimä ole siunannut tarpeeksi ja ihan jokin yksittäinen asia tekee oman olon sietämättömäksi.

Jos nyt kuitenkin unohtaa ne ohuet huulet ja pienet siansilmät ja muut ihan omassa päässä keksityt ongelmat, ja keskittyy vain siihen kroppaan, koska mulla olis siitä jotain ihan oikeasti lohdullista sanottavaa. Oon ollut tyytyväisin omaan kroppaani joskus pentuna lukiossa, kun olin aika laihassa (ja syömättömässä) kunnossa. Makustelin sitä asiaa ja tajusin, että niin tylsämielistä kuin se onkin, se itsetyytyväisyys tuli siitä, että silloin kuuluikin olla vain laiha. Olin saavuttanut laihuuteni kontrolloimalla syömisiäni hullulla tarkkuudella, ja se toi itselleni ihanan itsetyytyväisyyden: näytin siltä, kuin naisen kuuluukin.

Tämä on lohdullista siksi, että vielä pari vuotta sitten se trendi oli niin laihat jalat, että niiden väliin jäi rako. Nyt se on fitness. Seuraavaksi pitää varmaan olla massiiviset reisilihakset ja ei ollenkaan takapuolta, tai jotain vastaavaa. Pointtina kuitenkin se, että mulla ei ollut mitään tsänssejä saavuttaa sitä reisivälirakoa, ja jos mä jotenkin kampeaisin itseni sellaiseksi täydelliseksi salibeibeksi, siihen mennessä trendi on varmasti ehtinyt siirtyä jo johonkin muuhun ja näytän jälleen omasta mielestäni kroteskilta. Vaikka kliseet on niin läst siisön ja tylsiä, niin kyllä mulla vaikuttaa se, minkälaista kuvamaailmaa mä näen, ja en enää pysty olemaan tyytyväinen ihan vain perus-Mariaan, joka on tosi tavallinen mutta ei samanlainen kuin ne kuvien naiset. "Naisten kuuluu näyttää tältä, miksi mä en näytä tältä?"

Tämän postauksen kyljessä olen viime päivinä ahdistunut jostain yhtäkkiä ilmestyneestä hip dipistäni. Niin kauan kuin annan jonkin ulkopuolisen sanoa itselleni mikä on kaunista ja miltä mun pitäis näyttää, tulen ahdistumaan koska en vain koskaan täytä sitä sen hetkistä trendiä, ellei se satu olemaan just se mitä itse olen. Koska hulluutta on toistaa samaa virhettä jatkuvasti, voin ihan hyvin nyt ns. antaa periksi ja lakata kritisoimasta navanympärystäni niin ankarasti.

Mulla muuten lähti silloin aikoinaan käsistä se laihana pysyttely. Vaikka olin jo hoikassa kunnossa ja mun syömiset oli ihan minimaalisia, päätin kokeilun nimissä pudottaa vielä pari kiloa. Se riemu päättyi siihen, että märisin keittiön pöydän ääressä äidille, että en pysty enää syömään mitään. Ravasin kaapeilla ja jääkaapilla, eikä siellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa, vaikka kaappi oli täynnä ruokaa. Silmissä musteni, mutta porkkanassa oli liikaa kaloreja, enkä uskaltanut pureksia purkkaa, kun siinäkin oli kaloreja. Mun paraneminen lähti siitä, kun siinä ruokapöydän äärellä söin kaksi ruokalusikallista äitin tekemää puuroa (ei hilloa, ei voita, tietenkään) ennen kuin tuli paha olo. Tajusin ettei mun touhussa ollut enää mitään järkeä. Jos sulla on tyhjän-täyden-kaapin syndroomaa ja pakonomaista, itseäsyyllistävää liikkumista, etsi apua.

TL;DR: En tule koskaan olemaan tyytyväinen ulkonäkööni jos vertailen sitä mainosmateriaaliin, joten voin lakata ahdistumasta siitä.

Niin joo, siitä juoksemisestakin voisi joskus puhua

Luin läpi mun vanhoja blogauksia ja tuli mieleen pari asiaa: tää ei oikeastaan ole juoksublogi, ja sillon kun se on, se on just semmosta teknistä diipadaapaa, jota oon aina lukenut hampaat irvessä. Mulle juoksublogien lukeminen on jotenkin semmonen... no siis tämä pätee ihan kaikissa lajeissa. Koen vastenmieliseksi sen, miten iloisesta, elävästä ja fyysisestä kokemuksesta tehdään staattinen nollien ja ykkösten tekninen jono, näin niin kuin kärjistäen. Mulle on raskasta lukea muiden ihmisten vuodatuksia, mulle on raskasta lukea tiettyjä avainsanoja, kuten treeni, edistyminen, vauhti, kisa.

Mulle juoksu on parhaimmillaan jotain, mikä tapahtuu pään sisällä, ja silloin siitä saa kaikkein suurimman tyydytyksen. Edistyminen ja vauhti ja kisat ja muut, ne on niitä asioita, jotka paineistaa ja aiheuttaa ahdistusta ja itsekuritusta. En osaa relata näiden asioiden kanssa silleen, että jos tänään nyt oli paska lenkki niin ensi kerralla onkin jo kivempaa. Mulle se tarkoittaa että kokonaisuutta ei ole saavutettu, eli olen epäonnistunut. Tajuan, että pitäis vaan antaa olla, unohtaa ja jatkaa, mutta siihen en kykene. Ehkä mussa on semmosta nykyihmisen hetinytkaikki-asennetta, joka pitäisi saada nitistettyä, ennen kuin tämä laji tulee taas kivaksi itselle? 

Ei, tää lähti nyt taas sivuraiteille. Tämä harrastaminen on aika monimutkaista, kun en koskaan pysy itse aiheessa! Mun pointti oli, että kukaan ei voi blogissa oikeasti kertoa kenellekään, miltä se juokseminen tuntuu ja minkälainen ihana olo siitä tulee. Se pitää kokea itse, joten kengät jalkaan ja pihalle siitä. (Sivupointtina oli kai sitten, että pitäisi olla itselleen kamalan armelias, mutta hei, kuka pystyy aina olemaan vain tyytyväinen?) 

#Oivalluksiahaaste

Luontoloinen pisti haastaen ja täten virallistan, että minunkin postauksissa voi joskus olla kuvia!

Oivalluksia-haaste eli #oivalluksiahaaste Poimi puhelimesi kätköistä 10 (tai itsellesi sopiva määrä) kuvaa, jotka spontaanisti herättävät ajatuksia. Pikku oivalluksia tai muuta jakamisen arvoista. Kuvien laadulla ei nyt ole väliä vaan sillä, mitä niistä haluat kertoa. Lyhyesti - lause tai kaksi/kuva riittää, varsinkin jos kuvia on paljon. Voihan niistä kiinnostavammista tehdä vaikka omat postauksensa.

1. Vaellus

Tämä kuva on mun siltä reissulta, jota tituleeraan aina ihka ekaksi vaellukseksi. Siitä se alkoi. 

2. Kissat 

Täs on meidän pötikkä pullervo Pingu. Puhelimeen on isketty aikoinaan 16 gigan muistikortti, josta ~puolet on kissakuvia. En koskaan julkaise niitä missään, koska kyse on mun kateista eikä ketään muuta kiinnosta mun elikot, ja ihan rehellisesti, pelkään vähän että joku hoksaa mun olevan crazy catlady.

3. Kuntokisa

Meillon töissä tämmönen kisa. Tärkeintä on voittaa mahdollisimman paljon? 

4. Selfiet ja terve itsetunto? 

Jos 16 gigasta puolet menee kissoille, selfiet vie sen toisen puolikkaan. En koskaan julkaise näitäkään missään, koska Kunnian Mies ei selfieitä jakele. Oikea syy on, etten ole ollut tyytyväinen omaan ulkonäkööni pitkään aikaan. Aina on kummallinen naama tai liian lihava. Mulla on aina ollut tosi ristiriitaisia fiiliksiä tästä asiasta: en oikein jaksa mitään hymistelyjuttuja siitä, että pitäisi vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, koska maailmankaikkeuden fakta on, että 1. me kaikki halutaan hyväksyntää ja 2. ensimmäinen asia, jonka ihmiset susta saa irti on ulkonäkö, ja sen perusteella susta tehdään johtopäätöksiä. Toisaalta, aina kun katsoo vanhoja kuvia, miettii että voi kun olisi osannut nuorempana arvostaa itseään, koska eihän niissä kuvissa nyt näytä ollenkaan siltä mitä päänsä sisällä kuvitteli. Hei, ehkä mä teen tästä joskus oman postauksensa. Apua, tästä kuvasta olis muuten juoksujuttukin, tylsällä talvilenkillähän se on otettu! 

5. Eka yksinvaellus 

Tartteeks tätä oikeasti edes selittää. 

6. Helppo oleminen rakkaiden ihmisten kanssa 

"Sun kaverikuvassas on vain ruokaa."
Mun kavereilla on ollut tapana, että keittiössä puuhataan yhdessä. Se tuntuu luonnolliselta ja kivalta. Se antaa yhteisen hetkellisen päämäärän ja sitoo sitä kautta yhteen. Kaverit: on vaikea kuvailla, mikä se syvä tunne on kun on ystävien ympäröimä, mut mä tiedän (toivon?), että kaikki tietää sen.  

PS. En laita vahinkoa kiertämään. ;) 

"No miksi sää teet sitä jos sää vihaat sitä niin kamalasti?"

Mä valitan paljon juoksemisesta. Ihan siis oikeasti paljon. Otsikon kysymys on validi, ja mun on pitänyt kertoa, että miksi mää juoksen. Warning, kliseitä edessä!

Pään sisällä: 

1. Liikunta vapauttaa. Uskon että se on kaikille liikkuville sellainen ylikansallinen kokemus. 
2. Mikään ei ole niin ihanaa kuin kadottaa itsensä lenkille, ja yhtäkkiä herätä, että ai vitsit, mieletön olo ja kilometrejä on takana jo noin paljon ja voi ei, olen kohta perillä ja tämä kiva loppuu, mutta toisaalta kohta pääsee suihkuun. 
3. Koskaan ei ole valmis. Aina löytyy jotain uutta koettavaa. 
4. Juoksu on mulle parasta aikaa prosessoida kaikki: hyvät ja huonot, kulta ja paska. 

Pään ulkona: 

1. Kestävyys lisii kilometrien ja ajan mukana kuin huomaamatta. 

Niin että ihan silleen kokonaisuutena, kaikesta kitinästä huolimatta, juokseminen antaa jotain sellaista, mitä en saa muusta. Mun pitäis vain aina jaksaa pitää pääni, että teen tätä ihan vain silleen itselleni, eikä kenenkään muun edistymisellä ole mitään merkitystä.