Ylimenokausi

Takomorunnersin porukka on tällä viikolla ilmeisesti kertonut omista "ylimenokauden" harrasteistaan, joten liityn joukkoon. Mulla tämä menee aina vähän silleen väärin päin, ja olenkin haistellut tätä syksyistä ilmaa, että jaha, jaha, juoksuhalut alkaa varmaan kohta taas palautua. Taisin mainita ylipitkässä vaellusstoorissani jossain, että mulle kuumuus on tosi vastenmielistä: kesällä en siis tahdo jaksaa juosta, koska olo on jatkuvasti heikko ja pää tuntuu kummalliselta. Sen sijaan mulla perinteisesti menee harjoitukset talven aikana aivan loistavasti. Ehkä iltojen pimeyskin sopii mun aivoille juoksussa, ei tarvitse keskittyä kamalasti ympäristöön ja voi vain upota omiin ajatuksiinsa ja jättää kilometrejä taakseen. Ylipäätään mulla ei ole kamalasti yleensä erilaisia suunnitelmia talvikaudelle: jatkan saleilua, alan juosta, en pyöräile, lisään hiihdon jos tulee lumia sen verran. Jos tänä talvena tulee lunta, kasaan meidän takapihan kiipeilytelineen luo varmaan liukumäen!

Deal? Deal.

Joskus on silleen hyvä vaan blaablaablaattaa joku asia jonkun kanssa kasvokkain, joten alistin kaverini saunan verran pohdiskelulle näistä treenipässeilyistä. Tässä olis nyt sitten sen aivoriihen tulos:
Mitäs jos... Koska ennen pitkää se treeniahdistus ja "miks mä en oo yhtä nopea ja voimakas kuin naapurin Minna-Erkki/mun superidoli/Usain Bolt", niin mitäs jos vain hyväksyisi sen, ja aina kun se iskee, niin tekisi vain jotain kivaa, kunnes taas jaksaa tehdä suunnitelmallisesti?

Tämä piti nyt kirjoittaa ylös, että sitten kun unohdan sen, voin miettiä että hei, mulla oli se joku blogaus näistä treeniangstaamisista, mitäs siinä oikein sanottiinkaan, ja sitten miettiä että ööh, Mennyt-Marialla ei selkeästikään ollut niinku #tavoitteita. Mutta justiinsa nytten tämä tuntuu kyllä suurimmalta viisaudelta, jota olen liikunnassa saavuttanut.

Motivaatio

Mulla on taas aloittelevalle juoksijalle yksi vihje:

jos sussa on yhtään suoriutumisentarvetta, älä lue juoksublogeja, tai juoksufoorumeja, ja treeniohjelmiakin kannattaa vain silmätä silleen sinne päin. 

Ei, odota, älä lopeta lukemista vielä! Mulla on ihan oikea pointti tässä!

Juoksun aloittaessani tein sen virheen, että luin netistä mitä vauhteja muut vasta-alkajat juoksivat. Löysin peruskunnoltaan paremmalta pohjalta aloittaneiden, todennäköisesti itseäni hiukan urheilullisempien ja pitkäsäärisempien ihmisten kuvailuja omista vauhdeistaan, ja se oli lannistavaa. Vaikka se alkuun ylläpiti kovaa päätäni (hidastaminen on periksiantamista), ennen pitkää se söi motivaation.

Tästä näppärällä aasinsillalla pääsen siihen oikeaan asiaan, mistä olen halunnut kysyä: Mikä pitää ihmisen motivoituneena. Vaihtoehtoisesti: mikä ylläpitää sitä s#¤%&n kovaa päätä, jolla mennään - vaikkei kiinnosta - niin kauan että alkaa kiinnostaa.

Aloin juosta alunperin kunnon vuoksi. Salainen toive oli, että samalla pudottaisin hiukan painoa (haaha, paino nousi aika lailla ekan vuoden aikana 5 kg). Eka 10 km lenkki jännitti, ja kun se meni kivuitta, tiesin että 11 menee helposti, 12 menee helposti, 15, 17, 19, 21... Kun ensimmäiset oravanpyörän stressinappulat alkoivat painua pohjaan, tajusin, että tämä tunnista kahteen tuntia, jonka omistan lenkeille, on tärkeää minä-aikaa, jolloin kukaan tai mikään ei pääse häiritsemään.

Se piti minut motivoituneena oman aikansa. Kunto kohosi, jaksoin pidempään, ylitin näkymättömiä seiniä, joita olin itselleni asettanut. Sain omaa häiriötöntä aikaa, jolloin tehtävä oli selkeä: juokse X kilometriä. Motivaattorit vaihtelevat ajan myötä, mutta kaikkein parhaan fiiliksen antaa itsensä ylittäminen. Koska itsensä ylittäminen kuitenkin tapahtuu yleensä jossain erikoisemmassa tilanteessa, päivittäistä motivaatiota on pakko hakea jostain muusta, ja juuri nyt se on ollut itselleni todella vaikeaa. En tiedä kumpi väite on oikeampi, että elän hektisesti vai että elän hetkessä, mutta pointti on kuitenkin se, että mun on todella vaikea kaivaa motivaatiota siitä, että X kuukauden päästä pitää juosta joku määrä kilometrejä tai olla vahva. Sen sijaan mietin, mitä voin tehdä tällä viikolla kuntoni ylläpitämiseksi tai edistämiseksi, ja vaikka se ei sovi mitenkään yhteen tavoitteellisen liikunnan kanssa, se on tällä hetkellä ainoa motivaattorini. Tällä hetkellä kaikenlainen viikkoa pidempi suunnitelmallisuus tappaa kaiken intohimon liikuntaan. Pyrin tekemään hauskoja asioita, ja jos tuntuu ettei ole mitään hauskaa tehtävissä, teen sitä, mikä on kaikkein helpoin toteuttaa (usein se on salitreeni). Kilpailu muiden kanssa ei ole millään tavalla kannustavaa itselleni, ja viime aikoina en ole jaksanut kilpailla edes itseni kanssa.

Auttakaa siskoa mäessä, kertokaa minulle mistä sitä motivaatiota oikein kaivetaan, jos tuntuu, että liikunnan hauskuus on jäämässä taakse.