Olin tiistain tai keskiviikon lenkillä. Olo oli jokseenkin kehno eivätkä sykkeet meinanneet pysyä alhaalla, vaikka yritin hillitä itseäni. Tarkoitus oli juosta peruskuntolenkkiä, koska sykkeet ovat olleet pitkään aivan liian korkealla, eivätkä lenkit ole olleet mielenrauhaa tuottavia oman ajan hetkiä, kuten ennen. Ajatukset repeilivät joka suuntaan, ja jumppasin edestakaisin löllön hölköttelyn ja raudan maku suussa-tahdin välillä. Lopulta hölkkäsin niin hitaasti, että oli sama kävellä. Tuijotin sykemittarin lukuja kävellessäni ja yhtäkkiä aloin vollottaa keskellä katua.
Hei, olen Maria ja olen suorittaja.
Tähän tarinaan kuuluu muuten sekin, että viime viikolla aloin märistä töissä. Sopertelin sekavasti olotiloistani ja että minkä vuoksi räkä poskella rääyn silmiäni punaisiksi julkisella paikalla. Minulle annettiin käteen kirja työuupumuksen hoidosta ja ennaltaehkäisystä. Sen inspiroimana olen lukenut burnoutin merkeistä ja joutunut pohdiskelemaan ns. diippii shittii.
Jehna, ei tästä taidakaan tulla kauhean viisasta postausta.
No kerron kuitenkin.
Aina, kun mun kuppi alkaa täyttyä yli ja kamelin selkä on katkeamispisteessä, kompensoin sitä todella huonosti, ja ylitäytän kupin ihan itse ja lataan kamelin selkään vielä pari säkkiä tiiliskiviä. Eli joka kerta, kun mulla menee ihan liian kovaa, päätän kompensoida asiaa tekemällä itselleni Tosi Tehokkaan Liikuntakalenterin, josta en jaksa pitää kiinni. Siihen vielä kirsikkana päälle voi aloittaa vaikka uuden harrastuksen, kuten haitarinsoiton tai espanjan kielikurssin. Sitten kun en jaksa pitää päämäärästä kiinni, moitin itseäni: laiska, huono, tyhmä, ihan kunniaton ja surkea ihminen, hrmph! Eilisen pyykitkin taitaa olla vielä taittelematta!
Se kirja kehotti havainnoimaan tilannetta hyväksyvästi lintuperspektiivistä. En tiedä onko tämä nyt ongelman ydin, mutta luulen etsiväni jonkinlaista kontrollia elämääni noilla liikuntasuorituksilla ja harrastuksilla. En pysty juuri vaikuttamaan työtahtiini. Huomaan, etten palaudu normaalisti liikunnasta ja etenkin nyt on kuukauden ajan ollut todella heikko olo. Jo sen pakottamana olen joutunut hidastamaan tahtia ja sehän ei passaa yhtään ensi viikon Arctic Challengeä ajatellen - mahtava lisästressin aihe. Arvaatkaa muuten, mikä oli ensimmäinen ajatus kun tajusin sen. "Miten sä onnistut kääntään superhauskan tapahtuman stressinlähteeksi." Tämä nyt on ihan puhdasta taikauskoa, mutta luulen stressin saaneen mun hormonitasot niin sekaisin, etten jaksa edes ajatella kunnolla. Kenties siitä tulee se kummallisen tahkea ja utupäinen olo, jota olen potenut viime aikoina.
Spoiler alert, aion pitää ensi viikon ihan puhdasta lepoa liikunnasta ja tehdä jotain konkreettista tuon työtahdinkin kanssa. Jostain syystä kukaan ei edes miettinyt kun pyysin ylimääräisen viikon kesälomaa.
Tällasten tarinoiden pitäisi kai päättyä semmoseen toiveikkaaseen loppukaneettin, mutta just nyt mulla ei ole tarjota muuta, kuin että kyllä tää tästä. Ehkä kirjoittelen prosessin vaiheista ja näen samalla konkreettisesti itsekin jonkinlaista aikajanaa, miten tämmöisistäkin syövereistä pääsee ajan kanssa ylös.
Jostain luin ihan vastikää vastaavaa juttua että ihmiset jotka kaipaisivat oikeasti sellaista rentoa ja stressivapaata liikuntaa ahtavat jo valmiiksi täyden kalenterin ääriään myöten kaikenmaailman jumppaa ja humppaa että "saisi ajatukset pois töistä tai arjesta tai elämästä yleensä". Että onneksi olkoon - oot viisas. :D Olen ihan varma että kunhan saat tuon prosessin loppuun ja alat totuttautua sellaiseen fiilispohjalta menemiseen rupeaa homma helpottamaan. Aattele silleen että nyt tuo asia on vielä suhteellisen pienillä liikkeillä parannettavissa mutta jos jätät tämän tilaisuuden käyttämättä saattaa asiat olla tuplasti huonommin.
VastaaPoistaJa ps. Mehän lähtään sinne Arctic challengeen syömään hotelliaamiaista ja lassotaan kisassa joku riskinnäköinen jantteri joka hinaa meidät mäistä ylös. :P