Hetta-Pallas, ihan liian pitkä reissukuvaus

Too long; won't read: Kävin vaeltamassa yksin ekaa kertaa eläissäni. Tämän reissun perusteella uskon meneväni vielä uudestaan yksin. Mene ja koe Hetta-Pallas, se on kiva väli, ja kuulemani mukaan komea.

Ja kaikki, minkä vie luontoon, tuo myös pois. Paitsi ruoan. Ruoka pitää syödä kaikki, tai jakaa vastaantulijoille.

Ihan liian pitkä kertomus reissustani:

En ole mikään kamala eräjorma ja vaellusjeesus, jonka huokoset tihkuvat kokemusta ja viisautta, mutta mulle iskee aina joskus marraskuun tienoilla tarve lähteä yksin vaeltamaan. Koskaan aikaisemmin en ole lähtenyt, aina on ollut jotain (teko)syytä miksi en ole sitten kuitenkaan matkalle lähtenyt. Nyt kun mulla on ollut näitä itsenikohtaamisen hetkiä, ja sain sen ylimääräisen lomaviikonkin, päätin ajan tulleen. Sooloilun tuoma itsevarmuus tulisi tarpeeseen. Ekakertalaisuuden vuoksi päätin lähteä yksin reissuun sellaiselle reitille, että voi olla varma että a) en vissisti ole niin yksin, ettenkö saisi apua jos jotain sattuu, ja b) en onnistu eksymään kuin yrittämällä. No, Hetta-Pallas tähän aikaan täytti nuo kriteerit kyllä täydellisesti. Reitti on niin hyvin poljettu paljaaksi, että sen näkee paksussa sumussakin. Mulla on tapana laskea, kuinka paljon ihmisiä kohtaan vaelluksella, ja yleensä viikon vaelluksella lukumäärä jää jonnekin 10-14 tienoille. Nyt näin kolmessa päivässä 20 + n. 25 hengen riparijoukkue, jonka ohitin kamalasti juttelematta.

Retki itsessään oli hyvä ja täytti tarkoituksensa. Nyt tiedän, että osaan ja uskallan ja pärjään ihan varmasti. Oli vapautta toteuttaa ja säätää silleen kuin itse haluaa, eikä tarvitse miettiä häiritsenkö nyt muita ihmisiä vai en. Itselleni teltta ei ole koskaan ollut mikään erityinen juttu, mutta nyt osaan  todella arvostaa kangasseinien antamaa tilaa - minun tilani. Teltassa saan pyöriä ja pierrä ilman ajatustakaan muiden mukavuudesta, eikä tarvitse miettiä valvotanko muita tai herätänkö heidät aikaisessa omilla aamutoimilla. Tuvassa en taida outojen ihmisten kanssa enää nukkua kuin talvisin. Olen kykenemätön sanoin välittämään sen tyynen tyytyväisen tunteen, kun saa aivan yksin päättää miten pitkään nukkuu ja mihin tahtiin missäkin maastossa mennään tänään, just tällä hetkellä. Ehkä kykenen hieman avaamaan kertomalla speksejä päivistä:

1. Päivä, 18:00-22:00, 15 km.

Hetasta tullaan venekyydillä polun alkuun. Seisoin siellä 18:00 rannalla pariskunnan kanssa ja tarjouduin ottamaan heistä kuvan vielä ennen kuin lähtisin talsimaan. Selässäni oli hieman ylimitoitettu 20,3kg rinkka ja päällä tihkulta suojaava kuoritakki (haaha, niinhän minä luulin, takki alkoi päästää läpi ennen kuin ehdin ekalle tuvalle 7km päähän). Tulin tuvalle 19:40, ja alkumatkan helppo maasto oli tuudittanut minut valheelliseen turvallisuuden tunteeseen - ihan nätisti menisi seuraavat 8km kakkostuvalle, jos sinne päättäisin mennä. Hyvä homma, että tarkistin kart... ah, en tarkistanut karttaa. Pidin taukoa ja makustelin mitä tekisin. Tuvalle alkoi tulla kulkijoita ja pariskunta, joka oli lähtenyt kanssani, saapui sinne myös. Tiesin, että perässä oli vielä ainakin yksi veneellinen tulossa potentiaalisesti isomman porukan kera, joten vaikka minulla oli teltta matkassa, päätin jatkaa matkaa. 

Kello oli ehkä 20. Maasto alkoi nousta hiukan ja irvistin - vihaan nousuja. Olin kysynyt Luontoloiselta aiheesta ja tiesin, että niitä olisi, muttei se helpottanut asian käsittelyä. Alueella oli ollut pari päivää hurjia ukkosia, ja olin noussut niin korkealle, että minut ympäröi synkkä musta pilvi. Koska olin noussut aamukuudelta, ja aloin olla jo väsynyt, mielikuvitukseni keksi iholleni pieniä sähköpurkauksia ja mietin joutuisinko laittamaan teltan pystyyn luvattomille teille mahdollisimman matalaan kohtaan. En nähnyt kuin ehkä 50 metrin päähän, joten en tiennyt missä kohti olin.
Maasto alkoi laskea ja yhtäkkiä sumusta pilkisti creepyt tuvan rauniot. Ohitin ne suosiolla, ajatus yksin raunioiden vieressä ekana yönä ei viehättänyt ollenkaan, ja tajusin, että en mä nyt potentiaaliseen ukkospilveen muutenkaan voi jäädä teltan kanssa. En kuitenkaan ehtinyt kovin pitkälle kun erotin sumusta järven ja päätin tarkistaa karttani noiden kolmen maamerkin avulla. Pyhäjärvi. En ollut vielä ihan puolivälissä seuraavalle tuvalle, kello oli jo 21:15, mutta enää olisi jäljellä yksi loivempi nousu ja sen jälkeen vain nelisen kilometriä laskua. Sehän menisi näppärästi. Viimeinen nousu ei tuntunut ollenkaan niin pahalta, ja tiesin loppumatkan menevän hujauksessa. 

En kuitenkaan tajunnut, että maaston katoaminen näkyvistä aiheuttaisi sen, etten osaisi ollenkaan arvioida matkaa. Aloin olla epätoivoinen kun polku vain jatkui ja jatkui, kunnes tajusin että mikäs tässä muka on hätänä: vaikka oli sumuista, ei ollut ollenkaan pimeää, polku oli niin selkeä ettei siltä eksyisi mitenkään, sumusta pilkisti välillä reittimerkki esiin ja jos vielä hämärtyisi, minulla oli kuitenkin superkirkas otsalamppu repussa. Olen sen verran nuori, että jaksan kyllä jatkaa, jos vain saan levähtää hetken jossain. Yövaellus ei olisi ollenkaan hassumpi ajatus, ei tule edes ketään vastaan!
Jatkoin viimeisen puolituntia kevein mielin, olin jo unohtanut kaikki ukkosjutut mielestäni ja yhtäkkiä sumusta näin telttakankaan: olin tullut tuvalle. Vaikka olisin jaksanut vielä kävellä, en jaksanut edes miettiä teltan pystyttämistä tai ruoanlaittoa, vaan tungin makuualustani tuvan laverille, asetuin tuvan rappusille syömään pikaisen kylmän iltapalan ja kömmin makuupussiin mahdollisimman vähin äänin. Yön mittaan jokunen kanssatupalainen pyöriskeli, kolisteli ja kuorsasi sen verran, että aloin ymmärtää telttaa omana valtakuntanani.

2. Päivä, 10:30-20:30, 27 km. 

Heräsin kun joku muu nousi ylös ja alkoi tehdä aamutoimiaan. Annoin muiden hoitaa itsensä tien päälle, koska en halunnut olla heidän tiellään omalla säätämiselläni. Poistuin tuvalta ja päätin, että tänään mennään rauhassa ja jään ajoissa tuvalle. Ensin lupasin itselleni, että jos olen ennen 18:00 Suaskurussa, saan jatkaa vielä matkaa, mutta muutin mieleni ja päätin että sinne jään kellosta välittämättä. 

Pidin oikein pitkän ruokatauon Hannukurussa ja jutustelin mukavia kanssavaeltajien kanssa, tiesin että enää olisi 6 km Suaskurun kodalle, jonka pihalla nukkuisin yön. Kuulin muuten hirveän tarinan ruokatauollani: 

Kolmen tytön ryhmä oli ilmeisesti edellis- tai toissapäivänä sattunut olemaan korkealla tunturissa, kun ukkosmyrsky oli yllättänyt heidät. Se oli ollut niin lähellä, että tytöt olivat heittäneet rinkat maahan ja vetäneet sadevaatteet päälle, ja maanneet rinteessä, edeten hyvin hitaasti silloin kuin pystyivät. Tuvalle oli ehditty vasta 2 aamulla, ja tuvan ovi laitettu säppiin! Nuoret naiset olivat hakanneet ovea ja huutaneet päästämään sisälle, ja kuulleet että sisällä jutellaan, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Onneksi heillä oli teltta matkassa, että pääsi sentään sateensuojaan, ja rinkat oli viety vessaan kuivumaan. Aamulla tytöt olivat kuulleet lapsiperheen lähteneen tuvalta, mutta eivät olleet jaksaneet nousta sanomaan mitään. 

Tämä tarina on itselleni käsittämätön: mitäs jos tytöiltä olisi vaikkapa teltta tuhoutunut jostain syystä, tai jokin muu hätätilanne olisi ollut päällä? Mitä lapsiperheen vanhemmat oikein ajattelivat? Mitä jos he itse lapsineen olisivat olleet pihalla ja heitä ei olisi päästetty sisään? Olisiko samanlainen itsekkyys pistänyt vähän vituttamaan? Olisiko lähdetty hyvillä mielin kotiin? 

Kauhutarinan rikkaampana jatkoin matkaa. Kodalla kohtasin aamulla samalta tuvalta lähteneen pariskunnan, jotka aikoivat jatkaa vielä Nammalakuruun asti. Vilkaisin kelloa, joka näytti 17:30. Aamuinen ajatukseni vilahti mielessäni ja olin huomannut kodan ovessa lapun, että kodalla vesi pitäisi keittää. Keittohommat eivät houkutelleet yhtään, ja vaikka tiesin, että kodalla olisi varmasti vähemmän väkeä yön mittaan, Nammalankuru alkoi tuntua houkuttelevalta. Jotenkin tuntui, että haluaisin olla vielä vähän jaloillani, vaikka edessä olisi paljon nousuja (haluan korostaa, että vihaan nousuja todella, todella paljon). Pariskunta varoitti myös, että ennen heitä kodalta oli lähtenyt vajaa 30 hengen rippikouluryhmä, jotka aikoivat yöksi Montellintuvalle. 

Pähkäilyjen päätteeksi lähdin matkaan. 

Ensimmäinen nousu kodalta oli kaikkein pahin. En ehtinyt edes kilometriä kun aloin pohtia paluuta takaisin. En kuitenkaan halunnut, että mikään nousu menisi hukkaan missään vaiheessa, enkä taatusti aikonut nousta tuota kuolemannousua uudestaan seuraavana päivänä, joten vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Ehkä nousuinhostani kertoo jotain se, että nämä nousut eivät oikeasti ole kovin kamalia, itse asiassa varmaan kevyimmästä päästä, mitä olen reissuja tehnyt ja nousuja joutunut kestämään.
Hoin itselleni koko ajan, että pakko nousta joskus, että näkee vähän maisemia, mikä pisti hörähtelemään ääneen: paksu sumu ei ollut hälvennyt yhtään. Mutta tämä oli minun Odysseiani, ja kaikki rasittava olisi elämässä eteenpäin. Sen verran väsynyt kyllä olin, että pohdin mahdollisuutta jäädä riparilaisten kanssa Montellin tuvalle, ihan vain nähdäkseni miten tämä vaellusriparikonsepti oikein toimii.
Olin tulossa Lumikerolle ja edessä oli vielä hetken matkaa nousua. Heitin rinkan noin 20 metriä ennen huippua maahan juodakseni vähän vettä ja napostellakseni pähkinöitä. Päässä heitti ikävästi, en selkeästi ollut juonut ja syönyt tarpeeksi. Istuin rinkkani päälle katselemaan ympäröivää sumua ja ottaakseni pari selfietä: ainoat vaihtelut valokuvissani reissulta olivat sumuvalli ilman omaa pärstääni ja sumuvalli pärställäni. Yhtäkkiä sumusta kuului villiä karjuntaa ja ensimmäinen ajatukseni oli, että hahaa, taisin löytää riparilaiset.
Tähyilin ylöspäin ja luulin näkeväni jonkun vilkuttamassa kättä Lumikeron huipulla, mutta pidempään tuijotettuani tajusin katsovani kiveä. Menin niin hämilleni, että hetken aikaa luulin kuulleeni jonkin eläimen karjuntaa, mikä ei jotenkin sopinut kuvaan. Sitten jo ajattelin että perässäni kodalta lähtenyt pariskunta olisikin lähempänä kuin luulin, ja jotain on sattunut. Mitään ei kuitenkaan enää kuulunut mistään, en nähnyt missään mitään liikettä, en edessä, takana enkä sivuilla. Alkoi naurattaa: ehkä olin sittenkin seonnut tästä yksinkulkemisesta, vaikka olin luullut koko ajan olleeni ihan ok, suorastaan onnellinen. Nakkasin rinkan selkään ja päätin lähteä huipulle katsomaan miltä siellä näyttäisi, siellähän voisin miettiä asiaa uudestaan.
Saavuin huipulle ja näin Lumikeron viitan. Siinä vaiheessa ajatukset viimein loksahtivat kohdalleen. Olin kuullut jonkun huutavan jotain Lumikeron kuninkuudesta, ja nyt huipulla kuulin tuulesta juttelua, vaikka tuuli katkoikin sanoja ja teki niistä mahdottomia ymmärtää. Olin siis hyvin lähellä rippikoululaisia.
Nämä yksinkulkevan mielenhypyt alkoivat hymyilyttää ja kiristin tahtiani saadakseni heidät kiinni. Ehkä 20 minuuttia myöhemmin sumusta tuli viimein esiin kauhuleffamainen kohtaus: 30 ihmistä rinkat selässä vaeltamassa sumun keskellä, ja taittuneet reittimerkit heidän takanaan näyttivät siltä, kuin tämä fanaatikkojen seurue olisi kantanut ristejä matkassaan, edeten hitaasti ja vakaasti. Päätin ohittaa nuorison, mutta pakkohan sitä oli vaihtaa muutama sana isosten ja papin kanssa. Komento "hei, tehkää tietä, täällä kulkee oikeitakin ihmisiä" aukaisi reitin pikakulkijalle.
Heti nuorison ohitettuani tulin uuteen nousuun. Olipa tosi viisasta ohittaa nuoret, vetreät kulkijat. Kadutti hiukkapaljon. Potentiaalisen häpeän ajamana hahmot kuitenkin katosivat selkäni takaa ja äänetkin katosivat tuuleen. Saavuin Montellin tuvalle ja hieman kateellisena katselin savupiipusta nousevaa savua. En aikonut jäädä tänne, selvästi pieni tupa oli jo täynnä ja pihalle tulisi loputon määrä telttoja. Nammalakuruun oli vain 1,2 km.
Lähdin jälleen uuteen nousuun, kirjaimellisesti, vaikka voimat olivat jo vähissä. 1,2 km. Senhän menee kuka tahansa. Pyrähdys. Mietipä miten monta nousua on jo takana. Pyöritin noita ajatuksia luupissa ja pistin jalkaa toiseen eteen, yksi kerrallaan. Sumu alkoi yhtäkkiä hälvetä ja joka puolella oli maisemia. Ensimmäistä kertaa reissun aikana näin jotain muuta kuin sumua! Metsää! Tuntureita! Ja tupa! Askel keveni. N. 200 metriä ennen tupaa taivas yhtäkkiä ratkesi ja alkoi sataa kuin suihkussa. En jäänyt vetämään sadekamppeita päälleni, tuvalla saisi kuivata kaiken.
Laitoin itseni yövalmiiksi ja menin tuvan portaille keittämään iltaruokani. Ehkä 20 minuuttia myöhemmin kotapariskunta saapui myös tuvalle ja heiltä sain tietää päivämatkan, jota itse en ollut uskaltanut edes miettiä: 27 km. Nauratti. Seuraavana päivänä ei olisi jäljellä juuri mitään. "Oli pikkasen pitkä viimeinen kilometri", pariskunnan mies totesi, enkä voinut kieltää. Jälleen kerran löysin itseni juttelemasta ihmisille. Yöllä heräsin muutaman kerran lonkkien kolottamiseen, mutta venytykset auttoivat.

3. Päivä, 9:30 - 13:00, 14 km. 

Heräsin aamulla tupalaisten kolisteluun ja hiukan päästä pyörällä etsin kelloni. Epäuskoisena totesin kellon olevan 5:55. Yritin saada uudestaan unta, mutta joskus ei vaan onnistu. Nousin siis ylös lämpimän veden jaolle. Kävin tiskaamassa ekaa kertaa reissulle tiskitkin, olin ollut niin paljon liikkeessä, ettei ollut tullut tehtyä tuommosta pikkutointa ruokinnan päätteeksi. Jättäydyin tuvalle viimeiseksi ja sain edellälähtevältä komennon kulkea sen verran hitaasti, etten saisi häntä kiinni. Pesin tuvan lattiat eteistä myöten poistuessani ja aloin talsimisen. Joku oli piirtänyt edellispäivästä kosteaan mutaan hymynaaman.
Rihmakurulla tapasin muuten kauhutarinan tytöt, jotka itse tuntuivat suhtautuvan tarinaansa paljon rennommin kuin mitä itse olisin siihen suhtautunut. Kysyin tytöiltä, että koskas edelliset on tuvan ohi menneet, ja sain vastaukseksi n. puoli tuntia sitten. Damn. Istuin kymmenisen minuuttia ja jatkoin matkaa, koska malttamattomuus. Nuoret naiset lähtivät samaan aikaan, mutta ystävällisesti jäivät seisoskelemaan rinteeseen sen verran, että katosivat näkyvistä kun nousin seuraavalle nyppylälle.
Ja voi jestas niitä maisemia. Arvaattekos minkälainen elämys on, kun kahden päivän sumussa tarpomisen jälkeen näet viimein tuntureita ja niitä valtavia maisemia, mitä Pallaksen päässä voi ihastella (ja siis varmaan siellä Hetankin puolessa, minä nyt en vain yksinkertaisesti nähnyt mitään kahtena ekana päivänä). Tavoitin edellä marssivat hiukan ennen Taivaskeron viittaa, ja heidän noustessa ylös minä istuin alas syömään välipalaa, ihastellen alla avautuvaa maisemaa. Enää muutama hassu kilometri Pallashotellille, ja tuli mieleen että palaisinko takaisin Nammalakuruun vielä yhdeksi yöksi - nyt tämä paikka vasta niin sanoakseni avautui minulle. Tajusin myös, että kukkaroni on autossa, joka oltiin tuomassa hotellille vasta viideksi, joten en pystyisi ostamaan himoitsemaani salaattia Pallashotellilla kuitenkaan!
Mutta ei. Eteenpäin piti päästä. Saavutin edellämenneen perheen äidin ja talsin hänen kanssaan hotellille. Yllärinä autoni olikin jo tuotu parkkikselle! Tuvalta aamulla lähteneet miehet olivat starttailemassa autoaan, siirtopalvelun väki oli unohtanut parkkivalot päälle. Vaihdettiin vielä parit sanat, ja koska kello oli vasta yhden, laskeskelin ehtiväni illaksi kotiin saunomaan: matkaan hus, siis!

Kuten sanottua, vastaan tuli paljon kivoja ihmisiä. Mielenkiintoista, että yksinvaellukseni keskeiseksi elementiksi muodostuikin ihmiset. Ei se haittaa, huvittaa lähinnä. Jokainen kohtaus jäi mieleeni positiivisena, jonkinlaisena yhteenkuuluvuuden hetkenä. Ihan kuin olisi olemassa Hetta-Pallaksen vaelluksen sielu, joka elää ja virtaa jatkuvasti siellä tunturissa, ja me kulkijat astumme siihen ja pidämme sitä yhdessä elävänä ja vilkkaana. Palattuani sivistyksen pariin se tunne ympäröivien ihmisten kanssa yhteenkuulumisesta katosi saman tien: pysähdyin hetkeksi Haaparantaan syömään ja ostoksille, eikä tunteesta ollut enää mitään jäljellä. Yleensä sitä on yhdessä yksin, siellä oli yksin yhdessä, ja reissun muistelu tuo hymyn huulille. Jokainen yksittäinen ponnistus, rinkanheilahdus ja jaettu lause tuntuu tärkeämmältä kuin kokonaiset päivät sivistyksessä.