Hei, ja tervetuloa ns. juoksublogiini. Koska olen kunniakkaasti jo pitkän aikaa vältellyt sitä itse oikeaa aihetta, niin harhaudutaan vielä kauemmas liikunnasta! Tästä tulee ihan vissisti satamiljoonaa riviä pitkä postaus, joten aivan lopussa on näppärä TL;DR-osio.
Mainitsin ohimennen Oivalluksia-haasteessa, etten ole pitkiin aikoihin ollut oikein tyytyväinen ulkonäkööni. Kun sen kerran silleen julkisesti tunnustin, niin vihdoin oikein kunnolla mietin, että mistä tässä nyt oikein oikeiden aikuisten oikeasti on kyse. Minkä näköinen pitäisi olla, että olisin tyytyväinen itseeni? Miksi en kestä sitä diipadaapaa, että hei kaikkien pitäisi vain olla tyytyväisiä siihen mitä on, koska se oma pottunokka tai toispuoleiset silmät tai hörökorvat voi muista olla justiiinsa se ihana persoonallinen piirre, jota sun kuuluisi rakastaa? Kuinka paljon kyse on vain siitä, että hengailen upeiden ihmisten kanssa yhdistettynä siihen kliseiseen ja rasittavaan nillitykseen, että media sitä ja media tätä ja ulkonäköpaineet? Miksi mulle ei riitä se "hyvässä kunnossa", vaan siihen päälle pitäisi vielä näyttää siltä?
Omassa ulkonäössähän kaikkein tylsintä on se, että jos ei halua veitsen alle, sen kanssa pitäisi elää koko elämänsä. Joten ikiaikaisesti naamassa tulee olemaan se asia, joka itseä riivaa. Tietysti tästä asiasta on tullut jonkinlaista keskustelupohjaista mututuntua, joten kehtaan väittää, että kun pääsee yhdestä pakkomielteestä ohi, keksii itselleen seuraavan. Ainoa kohta kropassa, josta en ole joskus saanut hirveää obsessiota aikaan, on kulmakarvat. Ne pysyy ainakin kohtuullisena jos jaksan välillä nyppäistä vähän sitä ympäristöä. Sopii sitten miettiä kuinka monta kohtaa ihmisen kropassa ja naamassa on, joista voi saada yksityiskohtapakkomielteen. Olen ollut aina aika kauneusleikkausmyönteinen, ja ihmetellyt miksi se herättää ihmisissä niin kamalasti närää: tai siis mun mielestä ihmisen pitää saada leikellä itseään, jos tuntuu ettei oma geeniperimä ole siunannut tarpeeksi ja ihan jokin yksittäinen asia tekee oman olon sietämättömäksi.
Jos nyt kuitenkin unohtaa ne ohuet huulet ja pienet siansilmät ja muut ihan omassa päässä keksityt ongelmat, ja keskittyy vain siihen kroppaan, koska mulla olis siitä jotain ihan oikeasti lohdullista sanottavaa. Oon ollut tyytyväisin omaan kroppaani joskus pentuna lukiossa, kun olin aika laihassa (ja syömättömässä) kunnossa. Makustelin sitä asiaa ja tajusin, että niin tylsämielistä kuin se onkin, se itsetyytyväisyys tuli siitä, että silloin kuuluikin olla vain laiha. Olin saavuttanut laihuuteni kontrolloimalla syömisiäni hullulla tarkkuudella, ja se toi itselleni ihanan itsetyytyväisyyden: näytin siltä, kuin naisen kuuluukin.
Tämä on lohdullista siksi, että vielä pari vuotta sitten se trendi oli niin laihat jalat, että niiden väliin jäi rako. Nyt se on fitness. Seuraavaksi pitää varmaan olla massiiviset reisilihakset ja ei ollenkaan takapuolta, tai jotain vastaavaa. Pointtina kuitenkin se, että mulla ei ollut mitään tsänssejä saavuttaa sitä reisivälirakoa, ja jos mä jotenkin kampeaisin itseni sellaiseksi täydelliseksi salibeibeksi, siihen mennessä trendi on varmasti ehtinyt siirtyä jo johonkin muuhun ja näytän jälleen omasta mielestäni kroteskilta. Vaikka kliseet on niin läst siisön ja tylsiä, niin kyllä mulla vaikuttaa se, minkälaista kuvamaailmaa mä näen, ja en enää pysty olemaan tyytyväinen ihan vain perus-Mariaan, joka on tosi tavallinen mutta ei samanlainen kuin ne kuvien naiset. "Naisten kuuluu näyttää tältä, miksi mä en näytä tältä?"
Tämän postauksen kyljessä olen viime päivinä ahdistunut jostain yhtäkkiä ilmestyneestä hip dipistäni. Niin kauan kuin annan jonkin ulkopuolisen sanoa itselleni mikä on kaunista ja miltä mun pitäis näyttää, tulen ahdistumaan koska en vain koskaan täytä sitä sen hetkistä trendiä, ellei se satu olemaan just se mitä itse olen. Koska hulluutta on toistaa samaa virhettä jatkuvasti, voin ihan hyvin nyt ns. antaa periksi ja lakata kritisoimasta navanympärystäni niin ankarasti.
Mulla muuten lähti silloin aikoinaan käsistä se laihana pysyttely. Vaikka olin jo hoikassa kunnossa ja mun syömiset oli ihan minimaalisia, päätin kokeilun nimissä pudottaa vielä pari kiloa. Se riemu päättyi siihen, että märisin keittiön pöydän ääressä äidille, että en pysty enää syömään mitään. Ravasin kaapeilla ja jääkaapilla, eikä siellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa, vaikka kaappi oli täynnä ruokaa. Silmissä musteni, mutta porkkanassa oli liikaa kaloreja, enkä uskaltanut pureksia purkkaa, kun siinäkin oli kaloreja. Mun paraneminen lähti siitä, kun siinä ruokapöydän äärellä söin kaksi ruokalusikallista äitin tekemää puuroa (ei hilloa, ei voita, tietenkään) ennen kuin tuli paha olo. Tajusin ettei mun touhussa ollut enää mitään järkeä. Jos sulla on tyhjän-täyden-kaapin syndroomaa ja pakonomaista, itseäsyyllistävää liikkumista, etsi apua.
TL;DR: En tule koskaan olemaan tyytyväinen ulkonäkööni jos vertailen sitä mainosmateriaaliin, joten voin lakata ahdistumasta siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti