Niin joo, siitä juoksemisestakin voisi joskus puhua

Luin läpi mun vanhoja blogauksia ja tuli mieleen pari asiaa: tää ei oikeastaan ole juoksublogi, ja sillon kun se on, se on just semmosta teknistä diipadaapaa, jota oon aina lukenut hampaat irvessä. Mulle juoksublogien lukeminen on jotenkin semmonen... no siis tämä pätee ihan kaikissa lajeissa. Koen vastenmieliseksi sen, miten iloisesta, elävästä ja fyysisestä kokemuksesta tehdään staattinen nollien ja ykkösten tekninen jono, näin niin kuin kärjistäen. Mulle on raskasta lukea muiden ihmisten vuodatuksia, mulle on raskasta lukea tiettyjä avainsanoja, kuten treeni, edistyminen, vauhti, kisa.

Mulle juoksu on parhaimmillaan jotain, mikä tapahtuu pään sisällä, ja silloin siitä saa kaikkein suurimman tyydytyksen. Edistyminen ja vauhti ja kisat ja muut, ne on niitä asioita, jotka paineistaa ja aiheuttaa ahdistusta ja itsekuritusta. En osaa relata näiden asioiden kanssa silleen, että jos tänään nyt oli paska lenkki niin ensi kerralla onkin jo kivempaa. Mulle se tarkoittaa että kokonaisuutta ei ole saavutettu, eli olen epäonnistunut. Tajuan, että pitäis vaan antaa olla, unohtaa ja jatkaa, mutta siihen en kykene. Ehkä mussa on semmosta nykyihmisen hetinytkaikki-asennetta, joka pitäisi saada nitistettyä, ennen kuin tämä laji tulee taas kivaksi itselle? 

Ei, tää lähti nyt taas sivuraiteille. Tämä harrastaminen on aika monimutkaista, kun en koskaan pysy itse aiheessa! Mun pointti oli, että kukaan ei voi blogissa oikeasti kertoa kenellekään, miltä se juokseminen tuntuu ja minkälainen ihana olo siitä tulee. Se pitää kokea itse, joten kengät jalkaan ja pihalle siitä. (Sivupointtina oli kai sitten, että pitäisi olla itselleen kamalan armelias, mutta hei, kuka pystyy aina olemaan vain tyytyväinen?)