Pidä huolta itsestäs, ja niistä jotka kärsii

Olkaa hyvä vain, toivon että biisi soi muidenkin päässä nyt monta päivää putkeen.

Oon seurannut facebookissa sellaista treenaavien tyttöjen ryhmää, joka on yleisesti kannustava ja hengeltään tosi positiivinen ryhmä. Koska mulla on vilkas mielikuvitus, ja olen varsin yliherkkänä haistamaan milloin missäkin suorittamista omien kokemuksieni vuoksi, olen jo havainnut rivien välistä negatiivista pakkomielteisyyttä. Eikä tuo ryhmä ole ainoa, se on ihan tyypillistä juoksijoiden, laihduttajien ja oikeastaan kaikkien "liikuntagenrejen" keskusteluissa.

Missä tahansa liikuntamuodossahan on kapea, hyvin harmaasävyinen kriittinen raja, ja se on ahdistavan, elämänvoiman imevän suorittamisen, ja tavoitteellisen, normaalin tekemisen välillä. Tietysti, jos on tavotteita, niiden eteen joutuu tekemään kovempaa kuin jos ei ole tavotteita. Tämä ei ole aiheena mitenkään kauhean uusi, enkä tiedä onko minulla annettavaksi kauhean viisasta ja pysäyttävää miettimisen aihetta.

En pysty sanomaan kenellekään muulle, missä se raja menee, mutta olen tullut itse paremmaksi huomaamaan sen omalla kohdallani. Oireita on paljon:

• pakonomainen tarve käydä salilla tai lenkillä, vaikka olisi parempi pitää taukopäivä. TAI pakonomainen tarve tehdä jotain, vaikka yhdellä vapaapäivällä ei olisi mitään merkitystä mihinkään suuntaan. Levoton olo, jos skippaa yhdenkään treenin. 
• jatkuva itsensä mollaaminen, omien suorituksien väheksyminen, vertailu muihin ja oman tuloksen pitäminen vähäisenä. 
• mikään ei riitä. "10 kilometriä / puolimara / mara ei ole mitään. Tunnin treeni ei ole mitään. Mikään ei ole mitään." 
• oman kropan jokaisen pienenkin virheen etsiminen. 
• sortuminen outoihin dieetteihin ja ihmeaineisiin. 

Jos näitä oireita havaitsee itsessään, pitää pysäyttää hetki ja muistaa, että meillä on edessä vielä vuosia, joiden aikana saavuttaa tavoitteensa. Mikä ikinä se tavoite onkaan, se ei ole sen arvoinen, että polttaa itsensä ekan vuoden tai kahden sisällä niin poikki, että into lopahtaa täysin ja jokaisella treenikerralla sykkeet tapissa miettii että jaksanko, menisinkö vielä, tämä ei riitä. Tämä on se juttu, mitä kukaan ei usko, ennen kuin on omalla kohdalla liian myöhäistä. Yritän sanoa, että sen lisäksi että meillä on aikaa treenata, meillä pitäisi myös olla aikaa levätä välillä ja tehdä jotain ihan muuta: jos treenaamisesta tulee koko elämä, elämä voi muuttua hieman tylsäksi ja konemaiseksi. 

Kokkola CityRun 2017: part 3

Heipä hei taas!

Koska olen liian innostunut ja vauhdissa, ajattelin esitellä teille Kokkola CityRunia vielä vähän lisää! Kyse on omasta lempparitapahtumastani, siitä ihan aidosta ensimmäisestä juoksutapahtumasta, johon osallistuin, joten tämä lempilapsi ansaitsee vähän taustojen kartoittamista.

Seuraa tietoisku:

On vuosi 2017 (oho!) ja 11. kerta kun KCR starttaa. 2007 oli tapahtuman järjestäjän Keplin 10-vuotisjuhlat, ja tämän tyyppistä tapahtumaa oli toivottu. Osallistumisia odotettiin noin 500: tuloksena oli 1866 osallistujan virta! Kuten Keplin omassa esittelyssäkin todetaan, juoksu on koko ajan lisännyt suosiota, mikä näkyy vuosi vuodelta lisääntyvässä ajanotollisten osallistujien määrissä. Ja ylipäätään osallistujien, ensimmäisen vuoden vajaasta paristatuhannesta määrä on noussut n. 2500, ehkä hiukan yli: se on komea massa, joka lähtee liikkeelle kapealla kadulla yhtenä rupeamana (miinus tietysti puolikkaan juoksijat, jotka aloittavat juoksunsa noin tuntia ennen lyhyemmän matkan kulkijoita). Huippuvuotenaan kisa houkutti yli 3000 osallistujaa.

Lähtijöissä on yksityisihmisten lisäksi myös paljon yritysten porukoita, mikä on omasta mielestäni aika yllättävää. Yritysporukat pistävät silmään porukasta yleensä omilla paidoillaan, ja mielestäni ajatus yhteisestä työn ulkopuolisesta tavoitteesta on viehättävä. Omalla työpaikalla moinen tuskin onnistuisi, se vaatisi liikaa järjestelyä että saadaan treenattua yhdessä, kun kaikilla on kuitenkin oma elämä.

Ja hei, jotta tämä ei menisi liian tylsäksi faktojen esittelyksi, niin tärkein viimeisenä: puvut. Vuodesta toiseen Kepli palkitsee mielestään parhaiten pukeutuneen henkilön tai ryhmän, ja tänä vuonna palkinto menee sille/niille, jotka raadin mielestä parhaiten onnistuvat kuvastamaan ja juhlistamaan 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyttä! Omassa historiassani on tylsästi vain yksi pukeutuminen, mutta ehkä tänä vuonna pidemmästä matkasta huolimatta pukeudun teeman mukaisesti. Suunnittelin jo tässä leijona-maskottipukua, koska se ei ihan vissisti ole liian kuuma tai mitään. 😉

Kokkola CityRun 2017: part 2

Tämän viikon juoksutreeneiksi on tullut alkuviikon 5 km ja tämän päivän 10 km TakomoRunners-lenkki, joka seurasi suunnilleen tulevaa Kokkola CityRunin reittiä. Laitoin toiveikkaasti aamulla aurinkorasvaa, ja about puoli tuntia ennen lenkin alkua alkoi tulla lunta: mutta meitähän ei pieni kelimuutos hidasta tahi pysäytä!

Lenkki meni hyvin, ja hitaasti, mutta vauhdillapa ei juuri ole väliä: plus etten tunne mitään häpeää siitä, että pyysin hidastamaan vauhtia kun sykkeet alkoi kohota! Kamalaa treenikiriä en siis aio ottaa, vaan pohjakunnolla mennään. Nämä hurjat 15 km + muutama hassu mattokilometri ovatkin ainoaa "treeniä", joka on keskittynyt nimenomaan näihin juoksukuvioihin.

Juteltiin vähän lenkin aikana tavoitteista, ja ihailen suunnattomasti muiden kykyä suhtautua omiin puolikkaan tavoitteisiinsa rennosti: "eeeei ole mitään aikatavoitetta, jos tuntuu, että jaksaa nopeampaa, niin sitten juoksen nopeampaa, muttei muuten". Itsellähän se menisi niin päin, että ensin monta kuukautta etukäteen päätetään vauhti, ja jos siihen ei kyetä, angstaan kuukauden ja sitten lopetan vuodeksi koko touhun, enkä edes liioittele kuin hiukan. 😁 

Mielenkiintoisesti poden tänään lenkinjälkeistä huonoa oloa. Tuntuu, että vatsa kuplii todella pahasti ja selkä, joka on nyt muutaman päivän ollut kiukkuinen ja juminen, tuntuu puristavan niin kamalasti, että kohta oksennan. Keksispä mistä tämmöinen johtuu! Eiköhän tuo kohta hellitä.

No mutta kuitenkin. Jeee, Kokkola CityRuniin on enää muutama viikko! Onpa hauskaa juosta pitkästä aikaa!