Työuupumuksesta

Sillon kun alunperin kerroin, että työuupumus hopladaa, puhuin jonkinlaisen aikajanan tekemisestä tänne blogiin.

Koska se työuupumus imi kaikki voimat, en ole jaksanut jakaa synkistelyjäni ja valon hetkiäni. Aikamoista aaltoilua tämä on kuitenkin ollut, ja koska en ole silleen aina ihan kosketuksissa omaan tunne-elämääni, tällainen tunnehuuru on tosi ihmeellistä. Kävin kolme kertaa työpaikkapsykologilla, jonka ainoa ratkaisu ongelmaani oli tarjota sairaslomaa, mitä en suostunut ottamaan, koska halusin "jotain oikeaa" ratkaisua: että joku aukoisi mun kanssa mistä nämä mun paineistumiset johtuu. On ihan ilmiselviä syitä, mutta sitten on sellaisia, joita en ihan kykene itse käsittämään. Ja ne ilmiselvätkin syyt herättivät vain lisäihmetystä, koska olen ennenkin käsitellyt ihan samoja asioita ja päässyt helposti niiden päälle, ja nyt en.

No, puolivuotinen tarina lyhyesti, olen palaamassa sinne työpaikkapsykologille ja nyt olen valmis siihen sairaslomaankin. Kun yhdistää itsepäisen "minä en ole mikään hento lasienkeli"-ajattelun ja toisaalta voimattomuuden ajaa omaa asiaansa, tuloksena on pitkittynyt toipuminen. Käytännössä se näkyy kaikenlaisina kivoina oireina, joista treenille parasta on tietysti jatkuva flunssakierre ja sykkeiden hervoton poukkoilu ylärajoille kevyessäkin liikunnassa. Paras päätös, mitä tämän koko episodin suhteen olen tehnyt, oli ehdottomasti se pitkän pitkä treenitauko, jonka aloitin kesällä. 

Nämä asiathan ei koskaan ole semmoinen selkeä syy-seuraussuhde, vaan valtava kimppu asioita, jotka tuntuvat tietyllä tapaa tapahtuvan samaa aikaa jatkuvasti, pitkän aikaa, ennen kuin yhtäkkiä tulee niistä tietoiseksi. Kuvittele siis, että seuraavat asiat tulivat minulle selväksi yhden sekunnin sisällä: 

1. Treenitauko oli tosi jees. Näen selkeän eron mm. kuntotestin tuloksessa kesän ja nykyhetken välillä. Rauhoitin oman tilani aika lailla 3 salia/vko-tilaan, ja ne vedin toki yrittäen saada edistystä aikaan, mutta tosi rennolla fiiliksellä, että jos ei tuntunut että jaksaa, niin sitten en tehnyt väkisin. 
2. "Onpa outoa, miksi tajuan, että mun ongelmaan on ratkaisu ihan melkein tuossa, mutta en jaksa prosessoida ihan kokonaan läpi tätä ongelmaa että löytäisin ratkaisun...?" 
3. Ai mä olen taas uupunut? :O 
4. Nyt kun stressi taas on koholla, yritän kontrolloida elämääni treeniohjelmalla... 
5. mutta samalla kun kontrolloin elämääni treeniohjelmalla, hoen itselleni että tämä ei lähde käsistä, ei lähde. 
6. ...ja seuraavana päivänä mietin pakkomielteisesti, että oikeastaan pitäisi ehkä käydä salilla/hiihtämässä/SUORITTAMASSA edes jotain! 
7. ...koska siitä tulee ihan hiton hyvä olo, vaikkei jaksaisikaan aivan täysillä. 
8. Ja sitten seuraavaksi nautitaan alkavan flunssan fiiliksistä. 
9. Pitäisikö ehkä tässä vaiheessa nyt ihan oikeasti tehdä jotain, ehkä vaikka mennä sinne työpaikkahoitajalle etsimään apua. 

Kaksi eroa vanhaan: 1. Nyt ihan oikeasti, aivan niin kuin oikeasti "aikuisten oikeasti" tajuan, ettei mun ole pakko tehdä yhtään mitään. Vaikka julistaisin, että osallistun kaikkiin näihin sataan tapahtumaan, ei ole häviö eikä häpeä, vaikken osallistuisi yhteenkään niistä. Mulla on vielä vuosia jäljellä osallistua niihin myöhemmin. 2. Bongaan näitä asioita heti alkuvaiheessa. Ehkä mulla on vielä jotain toivoa aikuistua?

Päivitys: Tätä mun "eipäs treeniä - juupas treeniä"-jumppaa on varmaan aika selkeää seurata.