Pinkeä

On tosi hankala taas aloittaa aiheesta mitenkään järjellisesti. Pohjimmaisena ajatuksena on ehkä se, että niin kauan kuin olen masennusta "harrastanut", kaikki tunne-elämä on ollut jollain tavalla kuollutta. Korkeintaan olen kiukkuisesti ajatellut, että ihan sama, on mulla omatkin ongelmat, ja kaikki sellaiset asiat, jotka normaalisti tuottavat onnellisuutta, ovat tuntuneet tyhjiltä ja turhilta. Etäisesti olen muistanut, että joskus olen tuntenut oloni hyväksi ja varmaksi ja olen kokenut, että kyllä ne asiat järjestyy. 

Siksi tämä tämänhetkinen onnellisuudentunne tuntuu niin ihanalta. Olen vaalinut sitä puolisalaa sisimmässäni, ja antanut muille vain pieniä aavistuksia siitä miten hyvältä juuri nyt tuntuu. Takana on täydellinen parin yön retki. En stressannut, en suorittanut, en yhtään mitään. Mutta tapahtui itselleni merkityksellinen kohtaaminen. Se herätti jälleen henkiin tietoisuuden siitä, mikä itselleni on tärkeää ja rakasta. Vihdoin ihan konkreettisesti tunnen sisimmässäni todeksi ne asiat, joita olen koittanut hokea itselleni: kyllä sä paranet. Kyllä tää taas tästä. Sä tuut vielä nauttimaan asioista. Se palo tulee takaisin. 

Oon into pinkeänä. Mulla on jälleen tavoitteita, jotka ei tunnu pakotetuilta. Välillä on suorastaan jopa hauskaa!