Pidä huolta itsestäs, ja niistä jotka kärsii

Olkaa hyvä vain, toivon että biisi soi muidenkin päässä nyt monta päivää putkeen.

Oon seurannut facebookissa sellaista treenaavien tyttöjen ryhmää, joka on yleisesti kannustava ja hengeltään tosi positiivinen ryhmä. Koska mulla on vilkas mielikuvitus, ja olen varsin yliherkkänä haistamaan milloin missäkin suorittamista omien kokemuksieni vuoksi, olen jo havainnut rivien välistä negatiivista pakkomielteisyyttä. Eikä tuo ryhmä ole ainoa, se on ihan tyypillistä juoksijoiden, laihduttajien ja oikeastaan kaikkien "liikuntagenrejen" keskusteluissa.

Missä tahansa liikuntamuodossahan on kapea, hyvin harmaasävyinen kriittinen raja, ja se on ahdistavan, elämänvoiman imevän suorittamisen, ja tavoitteellisen, normaalin tekemisen välillä. Tietysti, jos on tavotteita, niiden eteen joutuu tekemään kovempaa kuin jos ei ole tavotteita. Tämä ei ole aiheena mitenkään kauhean uusi, enkä tiedä onko minulla annettavaksi kauhean viisasta ja pysäyttävää miettimisen aihetta.

En pysty sanomaan kenellekään muulle, missä se raja menee, mutta olen tullut itse paremmaksi huomaamaan sen omalla kohdallani. Oireita on paljon:

• pakonomainen tarve käydä salilla tai lenkillä, vaikka olisi parempi pitää taukopäivä. TAI pakonomainen tarve tehdä jotain, vaikka yhdellä vapaapäivällä ei olisi mitään merkitystä mihinkään suuntaan. Levoton olo, jos skippaa yhdenkään treenin. 
• jatkuva itsensä mollaaminen, omien suorituksien väheksyminen, vertailu muihin ja oman tuloksen pitäminen vähäisenä. 
• mikään ei riitä. "10 kilometriä / puolimara / mara ei ole mitään. Tunnin treeni ei ole mitään. Mikään ei ole mitään." 
• oman kropan jokaisen pienenkin virheen etsiminen. 
• sortuminen outoihin dieetteihin ja ihmeaineisiin. 

Jos näitä oireita havaitsee itsessään, pitää pysäyttää hetki ja muistaa, että meillä on edessä vielä vuosia, joiden aikana saavuttaa tavoitteensa. Mikä ikinä se tavoite onkaan, se ei ole sen arvoinen, että polttaa itsensä ekan vuoden tai kahden sisällä niin poikki, että into lopahtaa täysin ja jokaisella treenikerralla sykkeet tapissa miettii että jaksanko, menisinkö vielä, tämä ei riitä. Tämä on se juttu, mitä kukaan ei usko, ennen kuin on omalla kohdalla liian myöhäistä. Yritän sanoa, että sen lisäksi että meillä on aikaa treenata, meillä pitäisi myös olla aikaa levätä välillä ja tehdä jotain ihan muuta: jos treenaamisesta tulee koko elämä, elämä voi muuttua hieman tylsäksi ja konemaiseksi.